Nyt selvisi, miksi täällä haisee niin omituiselle ja kaikki on vinksinvonksin. Täällä nimittäin "mädätetään ja sotketaan suuren yleisön käsityksiä politiikasta, kaupasta, taiteista ja kulttuurista." Juu-u, ainakin Andrew Keenin mielestä. Hesari kertoi eilen, että tämä yhdysvaltalainen yrittäjä on kirjoittanut kirjan internetin tyhmistävästä vaikutuksesta. Siinäpä vasta uusi idea! Vastahan tässä on kauhisteltu kansan moukkamaista makua ja ennustettu kulttuurin rappiota siitä lähtien, kun ensimmäinen sumeri alkoi tökkiä kirjoituspuikolla savitauluja.

Keen on kuulemma sitä mieltä, että kulttuurimme kuolee, koska kaikenkarvaiset bloggarit ja kansalaisjournalistit kirjoittavat netissä mitä haluavat ja kehtaavat vielä käyttää tietolähteinään ammattitaitoisten journalistien kirjoituksia. Niin kuin minä parastaikaa teen. Keenin mielestä amatöörien tuottama kirjoitus- ja kuvavyöry aiheuttaa sen, että tarjolla on yhä epäluotettavampia tietoja ja ohuempaa kulttuuria. Kun siinä nyt vain ei ole samaa laatua kuin ammattilaisten tuottamassa matskussa.

Mielestäni Keenin kritiikki jää pahasti puolitiehen. Miettikääpäs kahvipöytiä. Siellä sitä suut käyvät ja kielet napsaavat, vaikka tuskin kellään on edes alkeellista retorista koulutustaustaa. Ilmaston lämpenemisestä puhutaan, siitä huolimatta, että harvalla on arvosanaa ympäristötieteissä, ja jopa lastenkasvatuksesta annetaan neuvoja ilman pedagogista pätevyyttä.

Eivätkä nämä harrastelijahommat jää pelkästään puheen tasolle. Ruokaa laitetaan ilman kokin papereita, viherkasveja hoidetaan vailla hortonomin koulutusta ja vaatteita puetaan päälle täysin ilman tyylikonsultin ammattitaitoa. Puhumattakaan nyt ihmissuhteista; toisten ihmisten kanssa heittäydytään tekemisiin hankkimatta ensin psykologin tai edes perushoitajan valmiuksia ihmiskontaktiin. Ja mihin tämä on johtanut: einesruokien syömiseen, kituviin parvekeistutuksiin, mauttomiin asuyhdistelmiin ja jatkuviin lähisuhdeongelmiin. Vähemmästäkin näkee, että ammattilaisten pitäisi hoitaa hommat.

Mutta harrastuspohjaltahan me kaikki täällä ollaan. Ihmiselämällä on ärsyttävä taipumus syöksyä kehdosta kohti hautaa sellaisella vauhdilla, ettei tulevaisuuteen putoava ihmispolo kerta kaikkiaan ehdi saavuttaa ammattimaista otetta elämäänsä. Juuri, kun on ehtinyt oppia toimimaan seitsemänvuotiaana, täyttääkin kahdeksan. Vuodenajat vaihtuvat, karvat kasvavat, ihmisiä kuolee ja syntyy, lempijugurtin valmistus lopetetaan, liian pienet kengät hiertävät ja liian isot tippuvat jalasta. Ja jos ehtii saavuttaa joltisenkin täysinoppineisuuden, niin saman tien sitä joko kuolee tai dementoituu.