Isäni oli tuonut äitinsä kuolinpesästä kotiin vain muutaman tavaran: äitinsä papereita, isänsä minikokoisen matkamustepullon ja isänisänsä vihkisormuksen. Se on ikänsä ruumiillista työtä tehneen raavaan ihmisen sormus: paksu, painava ja niin iso, että minun sormistani sen läpi mahtuu kaksi yhtäaikaa.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Pidin sormusta kämmenellä ja mietin, mitä tiedän isoisoisästäni. En paljoa. Tiedän, että hän oli torppari ja sosialidemokraatti. Sisällissotaan hän ei halunnut sotkeutua, mutta kun valkoiset olivat voittaneet, haettiin hänetkin aatteen mieheksi tiedettynä kotoaan vankileiriin. Sieltä hänet neuvotteli ulos torpan maat omistanut isäntä, joka ei halunnut menettää hyvää työihmistä.

 

Sitten tuli Lex Kallio ja torppa itsenäistyi. Isoisoisäni osti suuren paljekameran, ehkä joltakin toimintansa lopettaneelta ateljeekuvaajalta, ja alkoi kuvata kylän elämää: äitienpäiväjuhlia, hautajaisia, pellavanloukutusta, leikkiviä lapsia. Lasinegatiivit hän kehitti navetanpäädyn puoriin rakennetussa "pimiässä kopissa". Vanhemmiten hänen luulosairautensa paheni ja kunnanlääkäri määräsi hänelle välillä lumelääkkeitäkin.

 

Isoisoisän sormuksessa lukee Aina. Se oli isoisoäitini nimi. Hänestä en tiedä melkein mitään. Kuka oli tämä torpanemäntä, ja mitä hän ajatteli aamuisin lypsylle mennessään, mitä toivoi? Ilmastoiduissa ja lämmitetyissä kulkuneuvoissa, toimistoissa ja kaupoissa elävä Suomen kansa näyttää järkkymättömän modernilta, kännykkä suussa syntyneeltä, mutta kun pintaa vähän raaputtaa, tulevat näkyviin torpan ovenpielen piharatamot, ihan äsken tässä eläneiden sukupolvien askeleet aitan polulla.