Hyvä, Pamuk! Hyvä, eeppinen kerronta! Hyvä, Ruotsin akatemia! Hyvähyvä! Kohtasin Orhan Pamukin tuotannon ensimmäistä kertaa edelliskesänä. Lainasin Lumen saksankielisen laitoksen Pestalozzi-kirjastosta, koska siinä oli hieno kansi. Luin sen hellepäivien iltoina ahmimalla, lähinnä makuuasennossa, Zürichin parhaassa ja kauneimmassa jokiuimalassa.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Lumi oli minulle kuin kotiinpaluu, vaikka se kertoo maasta, jossa en ole koskaan käynyt ja tapahtumista, jotka ovat arkipäivälleni vieraita. Kuten poliittisista murhista ja islamin huivipolitiikasta. Mutta Pamukin tarinankerronan muoto ja tapa olivat juuri sitä, mitä tuolloin kaipasin häälyessäni lähdön ja epävarmuuden tunnelmissa kauniiden ja elämäniloa puhkuvien sveitsiläisten uimareiden keskellä. Tarinankertoja ottaa Lumessa lukijaa kädestä eikä jätä tätä harhailemaan yksin kinosten keskelle. Hänen tarinassaan on kummallisia, pelottavia ja uskomattomia piirteitä, mutta juoni ja rauhallinen kerronta kulkee rauhoittavana niiden läpi kuin Limmat Zürichin halki.