Kaarina Kailo kirjoitti mielestäni hienosti uusimmassa Tulvassa siitä, miten talouskasvun riskit harteillaan kantavat saavat itse kasvusta vähiten hyötyä. Hän kirjoitti muun muassa näin: "Itsenäisen ja omaa etua tavoittelevan yksilön myytti saattaa sopia yksittäisiin perheettömiin eliittimiehiin, mutta enemmistö maailman kansalaisista on riippuvaisia luonnosta, hoivasta, äideistä, vaimoista, palkattomasta huolenpitotaloudesta ja reilusta valtiopolitiikasta."<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Yksi kvartaalitalouden pelottavimmista piirteistä on juuri se, että suurten päätösten tekijät leijailevat tuhansia kilometrejä sen maanpinnan yläpuolella, johon heidän päätöksensä iskeytyvät. Tämä ei voi olla vaikuttamatta päätösten sisältöön. Aikaisemmin vain aatteen puolesta otaksuin talouselämän pomojen olevan kovaksi keitettyjä pelureita, joille muutos on itseisarvo sinänsä. Nyt tiedän sen olevan totta. Järjenvastaisesti olen alkanut epäillä, että pörssikurssien parissa pusaamisessa itsessään on jotain, mikä tekee ihmisestä tietyllä tapaa tunteettoman.

 

Olin juuri aloittanut työt suuressa yrityksessä, kun pystyyn pistettiin yt-neuvottelut vaikean markkinatilanteen takia. Lisäksi yksi yli tuhannen ihmisen työpaikka pantiin kokonaan pakettiin ja kyseiset ihmiset kävelemään. Eräs johtavassa asemassa oleva kollega kommentoi tilannetta tuoreeltaan näin: "Sehän on kivaa, että tapahtuu." Tämä ei ollut sarkastinen kommentti, vaan hänestä oli vilpittömästi hauskaa, että jännittävät tapahtumat toivat pörssiin ja hänen omiin töihinsä lisäsäpinää. Ja olisikin kyseessä edes joku luonteeltaan, habitukseltaan ja sukupuoleltaan minusta itsestäni tarpeeksi paljon poikkeva, jotta voisin helpommin vähätellä asiaa, mutta tämän sanoi iloinen ja sosiaalinen kahden lapsen nuori äiti. Sellainen trendioikeiston unelmamannekiini.