Hesari uutisoi Alice Munron olevan yksi mahdollisista Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaehdokkaista. Kannatan lämpimästi, etten sanoisi kiihkeästi, olenhan vasta Munro-uskoontullut. Aikaisemmin olen ollut hämärästi tietoinen Munron kirjoista, mutta en ole tarttunut niihin, koska ne ovat vaikuttaneet ensi vilkaisulta sellaisilta kirjoilta joista en pidä; siis kirjoilta, joissa syvämietteiset päähenkilöt käyvät unenomaisia (lue jahkailevia) sisäisiä monologeja ja ulkoiset tapahtumat on riisuttu minimiin. Miten olisinkaan voinut olla enemmän väärässä.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Onneksi lähikirjastoni on niin pieni, että erityisesti sen englanninkieliseen osastoon voi käyttää "silmäile läpi koko tarjonta ja lainaa houkuttelevimmat" -periaatetta. Eräänä alkukesän iltapäivänä Munron"The Love of a Good Woman" sattui näyttämään houkuttelevalta. Siis ihan ulkoisesti. Lainaan rumia, räkäkuorrutteisia ja vääränmallisia kirjoja vain silloin, kun olen jo ehdottoman vakuuttunut niiden sisällön timangisuudesta. Parhaillaan minulla on lainassa yksi räkäinen ja epämiellyttävän painava Munro.

Munron novellit ovat niin tiivistyneesti todentuntuisia, että voisi hyvin uskoa niiden olleen olemassa aikojen alussa ja muun elämän syntyneen vain jäljittelemään niitä. Ehkä juuri tämän takia minulle muodostui aluksi täysin perusteeton harhakäsitys siitä, että Munro olisi jo kuollut. Mutta eikä mitä, häneltähän on tullut lähivuosina uusi kirjakin. Se oli jo pakko ostaa omaksi.