Pitäisi ymmärtää pitää näppinsä erossa Sommen taistelusta, kun silmäluomet ovat vielä hautajaisitkuista turpeat. Länsirintama ei ylipäätään sovi hermoilleni. Aloin eilen lukea Kate Atkinsonin mainiota esikoiskirjaa, jossa heti alkuun ehditään muun muassa ensimmäisen maailmansodan juoksuhautoihin. Vaikka Atkinson ei kuvaa niitä(kään) epäystävällisen inhorealistisesti, minut valtasi heti sotakuvauksen alussa se tietty tuttu kuumeisen hätäinen ja tuskaisan myötäelävä lukutapa, jolla suhtaudun maailmanhistoriallisten katastrofien hammasrattaissa jauhautuvia ihmispoloja koskeviin kaunokirjallisiin tuotoksiin.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Minun pitäisi koulutukseni puolesta osata suhtautua varsin tyynesti siihen karmaisevaan tosiasiaan, että historia on täynnä ihmisiä, jotka nikertyvät tuskallisiin tauteihin, teurastetaan perheittensä nähden, murskataan palasiksi epäselvissä olosuhteissa ja ajetaan kaikkiin muihinkin kuviteltavissa oleviin henkisiin ja fyysisiin kauhuihin. Tutkimuskirjallisuudessa osaankin ottaa hallat, nälät ja tuskat vastaan melko stoalaisesti, mutta populaariahminnassa olen sitten sitäkin herkkävatsaisempi.

 

Ehkä kaikki johtuu siitä, että luin Auschwitzin tyttöorkesterin liian nuorella iällä. Tärisin ja luin, luin ja tärisin, enkä voinut laata lukemasta vaikka olin oikeastaan liian kauhuissani jatkaakseni. Hiukan myöhemmin tutustuin ensimmäisen maailmansodan asemavaiheen pikantteihin yksityiskohtiin. Jostain järkeenkäymättömästä syystä pystyn käsittelemään niiden herättämää kauhua vielä huonommin kuin muista lahtauksista ja kansanmurhista syntyvää kammotusta. Tämä siitäkin huolimatta, että minulla on läheisiä ihmisiä, joiden sukulaisia on murhattu natsien keskitysleireillä, mutten tunne etäisestikään ketään, joka polveutuisi Sommen vainajien perheistä.

 

Ensimmäisessä maailmansodassa laiskanpulskeasti pielessä olevat kaavailut ja menneen ajan sotiin pohjautuvat urhoollisuuskuvitelmat sysätään sietämättömällä tavalla ihmisten luomaan maanpäälliseen helvettiin. Taistelukuvaukset ja joukko-osastojen liikkeet lentävät viuhuen ylitseni, mutta kaikki yksilöllisen puolelle astuvat tekstit ja kuvat pamahtavat heti yksityisen kauhukabinettini hittilistalle. En ikinä haluaisi nähdä ensimmäistä maailmansotaa käsittelevää elokuvaa, sillä ihoni nousi kananlihalle jo Päivä ilman sotaa -trailerin odottamattomasta näkemisestä, puhumattakaan siitä muutaman minuutin pituisesta pätkästä Kahdessatoissa apinassa, jossa päähenkilö pälähtää aikapoimusta alasti Länsirintamalle.

 

Analyyttinen puoleni suosittelee kaikille ensimmäisestä maailmansodasta kiinnostuneille Niall Fergusonin kiisteltyä ja kiintoisaa kirjaa, joka summaa raflaavasti uudempaa sotatutkimusta. Samaan aikaan se toinen puoleni lymyää sohvan taa uikuttamaan muistaessaan kirjan kuvaliitteessä olevat sotilaiden ottamat rintamakuvat.