Sydämensä kyllyydestä laulava kuoro on yksi maailman hienoimmista näyistä. Eilen siitä sai nauttia tuntikaupalla. Illan lempikappaleiksi pyyhälsivät vanhojen suosikkien ohi rehvakkaan karjalaistyyppinen ”Ain on huulet ärvällään” ja sirkkelin tavoin koskettava ”Rakkaus, tuo raastinrauta”. Tuli sellainen infantiili mielentila, niin kuin vavahduttavissa kulttuurielämyksissä usein, että olisi tahtonut heti tulla parhaaksi kaveriksi koko kuoron kanssa. Ja samalla myös kadehdutti: miksi noille on suotu sellaiset lahjat, että voivat yhdessä tuottaa jotain noin mahtavaa, miksei minulle?<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Vielä enemmän kuin kuorojen kuuntelemisesta nautin niissä laulamisesta. Harmiksi olen korkeintaan kelvollinen laulaja. Ääneni on keskinkertainen, liian korkeat sävelet tuottavat fyysistä tuskaa ja nuoteista en ymmärrä mitään, vaikka kävin lapsena vuosikaudet pianotunneilla. En siis kelpaa mihinkään itseään kunnioittavaan kuoroon. Silti en ymmärrä hävetä itseäni, vaan palan halusta laulaa. En kuitenkaan yksin, vaan ehdottomasti muitten kanssa.

Yhteisessä laulussa on jotain niin humalluttavaa, että olisin varmasti ryhtynyt taistolaiseksikin pelkästä laulamisen ilosta. Koska en syntynyt tarpeeksi aikaisin, olen joutunut menemään muunlaisiin äärimmäisyyksiin laulumahdollisuuksia etsiessäni. Monet näyttävät saaneen teiniuskovaisina traumoja loputtomista Jeesus-lauluista, mutta minusta ne olivat seurakuntahihhuloinnin ehdoton kohokohta. Opiskeluaikoina kävin muun muassa viron kieli-illoissa, vaikken osannut ilmaista itseäni viroksi edes auttavasti, koska siellä sai eläytyä virolaisten kanssa laulavan vallankumouksen tunnelmiin. Yksi lempparikylppärilauluistani on yhä vieläkin biisi, joka alkaa ”kui kunglarahvas kuldsel aal kord istus maha sööma”.