sunnuntai, 30. marraskuu 2008

Voi Miguel de Cervantes Saavedra, minkä teit!

Tulinpahan vain sanomaan, että aivan mahtava teos tuo Ville Rannan Kajaani. Minun pitäisi tietysti jo ammattini puolesta olla kuivakan kaavun saaneiden historiallisten merkkihenkilöiden ylin ystävä, mutta tartuin kirjaan täynnä epäluuloa: Hailakat kannet ja sisällä melkein kolmesataa sivua tarinaa, hohhoijaa, Elias Lönnrotista. Kirjan luettuani haluaisin kuulla Lönnrotista, tuosta kansakoulunseinien pölynpeittämästä pulisonkimiehestä vielä lisää! Ja mieluiten siten, että hänestä kirjoittaisi ja piirtäisi minulle juuri Ranta. Samaten olen entistäkin vakuuttuneempi siitä, että sarjakuvaromaanit ovat parasta, mitä taiteelle – ja viihteelle – on viimeisimmän sukupolven aikana tapahtunut.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Hesarissa oli tänään Hannu Raittilan jännä haastattelu, jossa hän valitteli romaanin tukahduttavan yleisöönmenevien läskiensä alle muut kirjallisuuden muodot. Jutussa lähestyttiin aihetta tutulla taide–viihde -akselilla, joka kyllä kaupallisuudesta puhuttaessa käykin joltisesti järkeen, mutta on muuten aika pulmallinen. Ainahan voi sanoa, että taide on syvällistä ja vaikeaa, viihde pinnallista ja helppoa, mutta seuraavassa hetkessä mieleen tulee heti sata pinnallista ja vaikeaa tai syvällistä ja helppoa kulttuuriluomaa.

 

Taide ja viihde ovat pohjimmiltaan pelkkiä makuasioita, ja useimmiten juuri sitä laatua, josta ei voi kiistellä. Bourdieun Pärre sanoisi, että niissä näkyy doxa, siis ne kyseenalaistamattomat itsestäänselvyydet joilla pönkitetään sosiaalisten luokkien rajat vedenpitäviksi. Ohuet, käsittämättömät runokirjat ovat taidetta, paitsi ehkä jos ne on kirjoittanut A. W. Yrjänä. Paksut, hailakkakantiset romaanit kansallishistoriallisesti tärkeistä aiheista ovat korkeakirjallisuutta, paitsi ehkä jos niissä on joka sivulla enemmän kuvia kuin tekstiä.

 

Toisaalta nykyään korkeakulttuuri ei edes ole mikään taloudellisesti ja sosiaalisesti etuoikeutettujen luokkarajoilleen asettama sähköpaimen. Vanhat luokkarajat eivät tässäkään enää päde, kun jokainen yksilö kokee olevansa oma minikokoinen yhteiskuntaluokkansa. Tai niin minä ainakin koen. Olen elämästä vieraantunut elitisti, koska en harrasta televisiota enkä iltapäivälehtiä ja tienaan (vähät) rahani sellaisilla asioilla, jotka eivät takuulla tue talouskasvua. Mutta Raittilan haastattelun valossa voin sentään todistaa rahvaanomaisuuttani sillä, etten oikein jaksa lukea lyriikkaa tai melkein mitään muutakaan, missä ei ole romaanin rauhoittavaa, pitkänomaista muotoa ja tuon poroporvarillisen kirjallisuudenlajin viihdyttävää, tuudittavaa todellisuuspaon mahdollisuutta.

perjantai, 31. lokakuu 2008

Raskauden sosiaalinen rakentuminen ja silleen

Voisi kuvitella, että jos on teini-ikäisestä saakka tiennyt omat raskausmahdollisuutensa heikoiksi, niin onnistuneesti paksuunnuttuaan sitä osaisi olla tyytyväinen ja keskittyä kiittämään satumaista lykkyään. Vaan mihinkäs neurootikko raidoistaan pääsisi. Odotusaika on vainoharhaisille kulta-aikaa, koska yhtäkkiä melkein mikä tahansa voi olla hengenvaarallista, jos ei itselle niin vähintään jälkikasvulle, vaikkapa sellaiset normaalisti arkielämää sulostuttavat asiat kuin kissat, juusto ja stressi.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Onneksi kansainvälinen neurootikko saa sentään huvitusta siitä, että eri maissa pelataan ihan eri säännöillä. Yhdysvalloissa odottaneelle kaverilleni oli lääkäri suositellut pizzaa ja hampurilaisia terveellisinä välipaloina. Keski-Euroopassa pidetään olennaisena, että odottava äiti syö paljon suolaa; katsokaa vaikka tätä paikallisen suolateollisuuden valistuslehtistä, jos ette muuten usko. Sveitsiläiset, nuo hellyttävän hörhöt esoteerikot, jotka torjuvat näyttöpäätteiden säteilyä strategisesti sijoiteltujen ruusukvartsien avulla, ovat tietysti myös sitä mieltä, että kännykkää kannattaisi raskauden aikana pitää päällä vain silloin, kun aikoo sillä soittaa. Sveitsissä lueskelin myös kirjaa, jossa väitettiin saunomisen aiheuttavan sikiölle suulakihalkion. Tanskalaiset kehottavat välttämään kosmetiikan käyttöä. Kun suomalaisodottajat keskittyvät vertailemaan keskustelupalstoilla verenpaineitaan ja suolentoimintaansa, on jenkkimammojen ykköspuheenaiheena se, minkä teeman kukin on valinnut vauvan huoneen sisustukseen; esimerkkeinä mahdollisista teemoista mainittakoon ”Vedenalainen elämä” ja ”Sammakkoprinsessa”.

 

Olen piristänyt itseäni myös lukemalla kirjallisuutta, jossa lapset ja vanhemmat eivät saa kontaktia toisiinsa ja kärsivät tahoillaan. Oletteko muuten huomanneet, että sellaista kirjallisuutta on suunnilleen puolet kaikesta kirjallisuudesta? Luin Lindstedtin kirjan Sakset, jossa päähenkilö epäonnistuu dramaattisella tavalla naisena ja äitinä olemisessa, mutta se tuntui lähinnä ärsyttävältä kieli- ja mielikikkailulta enkä pystynyt samaistumaan päähenkilöön, jolla ei vaikuttanut olevan mitään normaaleja ihmisyyden tuntomerkkejä paitsi hulluus. Sen sijaan Michael Cunninghamin surumielinen Felsh and blood viehätti sukupolvien välisen vieraantumisen melankolisilla tunnelmillaan.

 

Suositelkaa nyt nopeasti joku jotain hyvää suomalaista kirjaa! Jos en kohta opi pitämään suomalaisesta proosasta yhtä paljon kuin amerikkalaisista sukuvyörytyksistä, huomaan varmasti pian telaavani makuuhuoneen seinään teemaväriä pizzansiivu huulesta roikkuen sen sijaan että tavailisin iltakaudet neuvolakorttiani piimälasi kädessä.

torstai, 11. syyskuu 2008

Kulttuurinynnerö ja satunnaiset verenimijät

Kernaasti haluaisin tietää, mikä on normaali nynnyyden aste korkea- ja matalahkokulttuuristen teosten edessä. Epäilen nimittäin olevani epänormaali. Yritän esittää karskia kulttuurin kuluttajaa, mutta todellisuudessa minun on vähän (tai aika paljon) vaikea kestää fiktiivisiä kamalia asioita, jos ne ovat minun mittapuullani liian synkkiä.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Ei kaikissa tarinoissa tarvitse käydä hyvin, mutta sympatia on mielestäni vähimmäisvaatimus. Minun hankala sietää esimerkiksi Johanna Sinisalon kirjoja ja novelleja, koska hänellä ei tunnu olevan mitään sympatiaa luomiaan hahmoja kohtaan. Jopa Jarkko Tontin ”suuri sukupolviromaani“ oli mielestäni samasta syystä ikävää luettavaa. Ei romaanihenkilöitä saa jättää heitteille pelkästään siksi, että on niin keskittynyt kuvaamaan heidän avullaan jänniä juttuja tai yhteiskunnan rakennetta.

 

No entäpä sitten traagiset tapahtumat? Ei, niitä nyt en siedä ainakaan. Pidän todella paljon Michael Cunninghamin kirjoista, mutta en varmasti ikinä pysty lukemaan hänen Säkenöiviä päiviään. Aviohenkilö luki sen (eikä melkein hänkään pystynyt) ja selitti siitä niin traagiselta kuulostavaa juttua, että minun oli pakko kieltää koko kirjasta puhuminen ennen kuin sain edes varsinaisesti selville, mistä oli kyse. Ja minulla on hankaluuksia kuunnella Vuokko Hovatan levyltä sitä Paula Vesalan sanoittamaa kappaletta, koska se nyt vaan on niin traaginen.

 

Vielä pahempaa on, jos joudun lukemaan tai näkemään jotain pelottavaa. Näin Hohdon viitisen vuotta sitten enkä vieläkään ole lakannut säännöllisesti ajattelemasta sitä kauhulla. Tästä syystä en luonnollisesti ole kovin laajasti voinut harrastaa kauhugenreä. Lähiaikoina kohdalleni on kumminkin sattunut muutama miellyttävä kohtaaminen vampyyrien kanssa, joita voin lämpimästi suositella myös muille nynneröille.

 

Ostin kesällä Kodin Ykkösen kirpputorilta hätäpäissäni tuttavan myymän ja suositteleman pokkarin, kun tarvitsin luettavaa saman päivän Ruissalo-lötköilylle. Silloin se jäi lukematta, mutta myöhemmin ahmaisin Juliet Marillierin Wildwood dancing -kirjan silmät kiiluen. Yleensä inhoan söpöjä rakkaustarinoita, mutta söpöt rakkaustarinat, jotka tapahtuvat Transsylvaniaan sijoittuvassa lumotussa toisessa todellisuudessa ja joihin osallistuu söpösti traagisia vampyyreja, ovat nyt voittaneet sydämeni puolelleen.

 

Toinen vampyyri osui tielleni juuri, kun satuin viime kuussa olemaan vangittuna yli viideksi tunniksi Kanadan sisäiselle lennolle. Air Canada nyhtää rahaa aivan kauheista voileivistä, mutta elokuvatarjonta on messevää; tarjolla oli esimerkiksi vanha kunnon mykkäfilmi Nosferatu. Se on aivan mahtava ja juuri sopivan epäpelottava! Lempikohtani on se, jossa hölmö nuori saksalaisjolppi Thomas Hutter esittelee vampyyrille ylpeänä vaimonsa kuvaa, ja vampyyri siihen että: ”Onko tämä vaimonne? Mikä ihana kaula!”

 

Nyt kierähdän takaisin futonille lukemaan Orson Scott Cardin Pastwatchia, jonka ostin tästä kelpo antikvariaatista. Vaikka sekin on kyllä melkein liian ahdistava, koska siinä puhutaan ympäristötuhosta. Mutta maapallon tuhoutuminen on sentään vakavamielinen angstaamisen aihe toisin kuin se, että jollekulle keksitylle ihmiselle kävi keksityssä tarinassa hiukan ikävästi ja itselle tuli siitä paha mieli.

perjantai, 29. elokuu 2008

Emmää

Yliopistolla on siitä jännä olla töissä, että täällä pätevät viidakon lait. Olen vahvasti sitä mieltä, että alma materin kannattaisi hankkia lisäresursseja myymällä jollekin kaupalliselle kanavalle yliopiston käytävillä nauhoitettua tositeeveetä. Autioiden saarten ja suljettujen talojen tapahtumat kalpenevat sen rinnalla, miten tutkijat taistelevat rahoituksesta, oppiaineet pyörivät lakkautettavien virkojen ruletissa ja byrokratia kyykyttää kaikkia mennen tullen. Mutta otetaanpa nyt ihan vain yksi pikku esimerkki, vaikkapa allekirjoittaneen elämästä.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Olen jäämässä 7.11. äitiyslomalle. Tällä hetkellä olen töissä Suomen Akatemian rahoittamassa tutkimusprojektissa. Rahoituskauteni päättyy tämän vuoden loppuun. Akatemian projektit ovat kuitenkin siitä kivoja, että niistä, toisin kuin monista muista projekteista, apurahoituksesta nyt puhumattakaan, voi jäädä äitiyslomalle ja vanhempainvapaalle siten, että rahoituskausi pitenee vastaavalla jaksolla. Siispä minun pitäisi saada uusi työmääräys, joka yltäisi vapaiden yli. Tarvitsen sen heti, jotta voin hakea Kelalta äitiysavustusta.

 

Akatemian projekteissa tahtipuikkoa heiluttavat henkilöt, joita kutsutaan nimellä Projektin Vastuullinen Johtaja. Osuvampi nimitys olisi kuitenkin Jumalasta Seuraava, sillä heillä on projekteissaan rajaton valta. Nämä johtajat vetävät projekteja muiden hommiensa ohella ja päättävät projektin rahojen käytöstä, vaikka tutkijoiden palkka maksetaankin yliopiston kassan kautta.

 

Oman projektini Jumalasta Seuraava on nyt päättänyt, ettei hän anna tarvitsemaani jatkomääräystä. Ainoaksi ja ratkaisevaksi esteeksi hän on esittänyt sen täysin hypoteettisen tilanteen, että palaisin töihin kesken äitiysloman, jolloin projektilla ei olisi varaa maksaa minulle palkkaa koko määräyksen ajalta. Pikantteja yksityiskohtia tässä asiassa on useita, muun muassa:

 

a) Kaksi muuta saman projektin tutkijaa ovat aikaisemmin olleet äitiyslomalla ja heille on kirjoitettu uudet määräykset vapaiden yli.

b) Jos en saa vastaavaa määräystä, menetän minulle laillisesti kuuluvia huomattavia taloudellisia etuuksia, esimerkiksi suuret määrät jo kertynyttä ja vielä kertymätöntä lomaa, äitiysloma-ajan palkan, vapaiden aikaisen eläkkeen, pari kuukautta käyttämättä jäänyttä rahoitusta ynnä muuta.

c) Projektin johtaja on toistuvasti vihjaillut minulle, että vauvani saattaa kuolla. Muuta syytähän äitiyslomalta palaamiseen kesken kaiken on vaikea keksiä.

 

Olen viettänyt viime päivät rattoisasti soittelemalla yliopiston lakimiehelle ja Akatemian tiedeasiantuntijoille sekä ravaamalla pääluottamusmiehen juttusilla. Kaikkien mielestä minä olen oikeassa ja projektin johtaja väärässä, mutta kukaan ei voi tehdä asian hyväksi mitään. Viimeinen toivoni on laitoksen johtaja, jonka paluuta konferenssimatkalta parhaillaan odotan, en kuitenkaan kovin toiveikkaana. Olen jo niin uupunut ja raivoissani, että lähinnä tekisi vain mieli mennä nurkkaan parkumaan, mutta kukas minun etuani tässä viidakossa silloin ajaisi.

tiistai, 29. heinäkuu 2008

Muistan vielä, miltä tuntuu olla minä

Viikonlopulla heitin pois ison osan elämääni. Huoltoaseman pihan paperinkeräys-Molok nieli kaikki kannettomiksi revityt peruskoulun ja lukion kirjat ja vihot sekä isot kasat vuosien ja vuosikymmenten takaisia piirustuksia, onnittelukortteja, muistiinpanoja, töherryksiä, listoja, esitteitä, lehtiä, kuvia, diplomeita, keskeneräisiä kirjeitä, haaveiluja, hullutteluja ja höpöhöpöä. Kierrätykseen lähti paljon sellaista tavaraa, joka on ollut minun kauemmin kuin jaksan muistaa.

Sunnuntaina kävelin läpi joitakin lapsuuteni lempipaikkoja, joihin en ehkä koskaan enää palaa. Katsoin tuttua tienmutkaa ja ohrapellon karheaa samettia, haistoin auringossa paahtuvan mäntykankaan ja kuulin iltakellon. Annoin pois Abloy-avaimen, joka minulla on ollut siitä lähtien, kun menin ekaluokalle. Nousin bussiin ja ajoin pois. Lapsuudenkotini on mennyt kaupaksi, ja vanhempani muuttavat kaupunkiin kerrostalokolmioon.

Olen vakuuttunut siitä, että ihminen koostuu enimmäkseen kaikesta tapahtuneesta: paikoista, joissa on asunut; ihmisistä, jotka on tuntenut; kirjoista, joita on lukenut. Tämän takia minulla on taipumusta nostalgisoida pahaisimmatkin muistilappuseni ja nuhruisimmatkin käyttöesineeni, kun ne äkkiarvaamatta ilmestyvät vuosien eron jälkeen pahvilaatikoista ja piirongeista. Ne ovat minua, minun ruumiini ja vereni. Poisheittämisen tuoksinassa lohduttauduin sillä, ettei fyysisiä muistoja ole pakko säilyttää, koska kaikki on kuitenkin jo muistissani, aivojeni rakenteessa, neuroneissa ja synapseissa. Ongelma on vain siinä, ettei aivoja voi hallita ja katselmoida niin kuin tavaraa voi.

Luin jonkin aikaa sitten Riitta Pulkkisen Rajan, jossa mielestäni parasta oli Alzheimerin taudin kuvaus; miten muistin myötä katoavat myös aikomukset ja lopulta kaikki se kiinteä, joka tavallisesti pönkittää ihmisen yksilöksi; sattumukset ja läheiset, mieltymykset ja valinnat. Niin kävi minun mummulleni, mutta lopuksikin oli jäljellä jotain; jokin lause, jokin tapa suoristaa vaatteet, se, miten kädet asettuvat syliin, jokin reaktio.

Ehkä jokainen meistä on täysissä voimissaankin vain muistinsa valitut palat. Pikkuveli kertoi viikonlopulla omia koulukirjoja tuhotessaan, että nykyisin pystytään aivoja magneettisesti ärsyttämällä saamaan älyllisesti normaaleissa ihmisissä aikaan hetkellisiä savant-ilmiöitä, jolloin esimerkiksi henkilö, joka ei ole kuunaan opiskellut sanaakaan espanjaa voi lyhyen ajan hallita kielen täydellisesti. Aivot pystyvät tallentamaan niin paljon enemmän kuin mitä ihmismieli pystyy käyttämään. Kiintolevy pyörii, mutta tiedostoihin ei pääse käsiksi.

Ihminen on hapero kuin hattara, reunoiltaan epämääräinen ja sisimmältä olemukseltaankin vesihöyryä; pilvi, joka näyttää kiinteältä, mutta muuttaa muotoaan jatkuvasti. Siksi sitä haluaisi säilöä hetket, kirjoittaa ajatukset muistiin, taltioida koko elämänsä. Ja siltikin on joskus parempi vain laittaa kamera pois ja antaa elämän imeytyä pelkästään muistiin, juuri niin vääristyneenä ja epämääräisenä kuin inhimillistä on.