Yliopistolla on siitä jännä olla töissä, että täällä pätevät viidakon lait. Olen vahvasti sitä mieltä, että alma materin kannattaisi hankkia lisäresursseja myymällä jollekin kaupalliselle kanavalle yliopiston käytävillä nauhoitettua tositeeveetä. Autioiden saarten ja suljettujen talojen tapahtumat kalpenevat sen rinnalla, miten tutkijat taistelevat rahoituksesta, oppiaineet pyörivät lakkautettavien virkojen ruletissa ja byrokratia kyykyttää kaikkia mennen tullen. Mutta otetaanpa nyt ihan vain yksi pikku esimerkki, vaikkapa allekirjoittaneen elämästä.

Olen jäämässä 7.11. äitiyslomalle. Tällä hetkellä olen töissä Suomen Akatemian rahoittamassa tutkimusprojektissa. Rahoituskauteni päättyy tämän vuoden loppuun. Akatemian projektit ovat kuitenkin siitä kivoja, että niistä, toisin kuin monista muista projekteista, apurahoituksesta nyt puhumattakaan, voi jäädä äitiyslomalle ja vanhempainvapaalle siten, että rahoituskausi pitenee vastaavalla jaksolla. Siispä minun pitäisi saada uusi työmääräys, joka yltäisi vapaiden yli. Tarvitsen sen heti, jotta voin hakea Kelalta äitiysavustusta.

Akatemian projekteissa tahtipuikkoa heiluttavat henkilöt, joita kutsutaan nimellä Projektin Vastuullinen Johtaja. Osuvampi nimitys olisi kuitenkin Jumalasta Seuraava, sillä heillä on projekteissaan rajaton valta. Nämä johtajat vetävät projekteja muiden hommiensa ohella ja päättävät projektin rahojen käytöstä, vaikka tutkijoiden palkka maksetaankin yliopiston kassan kautta.

Oman projektini Jumalasta Seuraava on nyt päättänyt, ettei hän anna tarvitsemaani jatkomääräystä. Ainoaksi ja ratkaisevaksi esteeksi hän on esittänyt sen täysin hypoteettisen tilanteen, että palaisin töihin kesken äitiysloman, jolloin projektilla ei olisi varaa maksaa minulle palkkaa koko määräyksen ajalta. Pikantteja yksityiskohtia tässä asiassa on useita, muun muassa:

a) Kaksi muuta saman projektin tutkijaa ovat aikaisemmin olleet äitiyslomalla ja heille on kirjoitettu uudet määräykset vapaiden yli.

b) Jos en saa vastaavaa määräystä, menetän minulle laillisesti kuuluvia huomattavia taloudellisia etuuksia, esimerkiksi suuret määrät jo kertynyttä ja vielä kertymätöntä lomaa, äitiysloma-ajan palkan, vapaiden aikaisen eläkkeen, pari kuukautta käyttämättä jäänyttä rahoitusta ynnä muuta.

c) Projektin johtaja on toistuvasti vihjaillut minulle, että vauvani saattaa kuolla. Muuta syytähän äitiyslomalta palaamiseen kesken kaiken on vaikea keksiä.

Viikonlopulla heitin pois ison osan elämääni. Huoltoaseman pihan paperinkeräys-Molok nieli kaikki kannettomiksi revityt peruskoulun ja lukion kirjat ja vihot sekä isot kasat vuosien ja vuosikymmenten takaisia piirustuksia, onnittelukortteja, muistiinpanoja, töherryksiä, listoja, esitteitä, lehtiä, kuvia, diplomeita, keskeneräisiä kirjeitä, haaveiluja, hullutteluja ja höpöhöpöä. Kierrätykseen lähti paljon sellaista tavaraa, joka on ollut minun kauemmin kuin jaksan muistaa.

Sunnuntaina kävelin läpi joitakin lapsuuteni lempipaikkoja, joihin en ehkä koskaan enää palaa. Katsoin tuttua tienmutkaa ja ohrapellon karheaa samettia, haistoin auringossa paahtuvan mäntykankaan ja kuulin iltakellon. Annoin pois Abloy-avaimen, joka minulla on ollut siitä lähtien, kun menin ekaluokalle. Nousin bussiin ja ajoin pois. Lapsuudenkotini on mennyt kaupaksi, ja vanhempani muuttavat kaupunkiin kerrostalokolmioon.

Olen vakuuttunut siitä, että ihminen koostuu enimmäkseen kaikesta tapahtuneesta: paikoista, joissa on asunut; ihmisistä, jotka on tuntenut; kirjoista, joita on lukenut. Tämän takia minulla on taipumusta nostalgisoida pahaisimmatkin muistilappuseni ja nuhruisimmatkin käyttöesineeni, kun ne äkkiarvaamatta ilmestyvät vuosien eron jälkeen pahvilaatikoista ja piirongeista. Ne ovat minua, minun ruumiini ja vereni. Poisheittämisen tuoksinassa lohduttauduin sillä, ettei fyysisiä muistoja ole pakko säilyttää, koska kaikki on kuitenkin jo muistissani, aivojeni rakenteessa, neuroneissa ja synapseissa. Ongelma on vain siinä, ettei aivoja voi hallita ja katselmoida niin kuin tavaraa voi.

Luin jonkin aikaa sitten Riitta Pulkkisen Rajan, jossa mielestäni parasta oli Alzheimerin taudin kuvaus; miten muistin myötä katoavat myös aikomukset ja lopulta kaikki se kiinteä, joka tavallisesti pönkittää ihmisen yksilöksi; sattumukset ja läheiset, mieltymykset ja valinnat. Niin kävi minun mummulleni, mutta lopuksikin oli jäljellä jotain; jokin lause, jokin tapa suoristaa vaatteet, se, miten kädet asettuvat syliin, jokin reaktio.

Ehkä jokainen meistä on täysissä voimissaankin vain muistinsa valitut palat. Pikkuveli kertoi viikonlopulla omia koulukirjoja tuhotessaan, että nykyisin pystytään aivoja magneettisesti ärsyttämällä saamaan älyllisesti normaaleissa ihmisissä aikaan hetkellisiä savant-ilmiöitä, jolloin esimerkiksi henkilö, joka ei ole kuunaan opiskellut sanaakaan espanjaa voi lyhyen ajan hallita kielen täydellisesti. Aivot pystyvät tallentamaan niin paljon enemmän kuin mitä ihmismieli pystyy käyttämään. Kiintolevy pyörii, mutta tiedostoihin ei pääse käsiksi.

Ihminen on hapero kuin hattara, reunoiltaan epämääräinen ja sisimmältä olemukseltaankin vesihöyryä; pilvi, joka näyttää kiinteältä, mutta muuttaa muotoaan jatkuvasti. Siksi sitä haluaisi säilöä hetket, kirjoittaa ajatukset muistiin, taltioida koko elämänsä. Ja siltikin on joskus parempi vain laittaa kamera pois ja antaa elämän imeytyä pelkästään muistiin, juuri niin vääristyneenä ja epämääräisenä kuin inhimillistä on.

Vaikka olen paatunut kirjastonkäyttäjä, minulla on muutamia lainaajakäyttäytymiseen liittyviä pulmia. Esimerkiksi en ole vieläkään oppinut varaamaan kirjoja. (Paitsi tutkimuksentekoon liittyvää kirjallisuutta tietenkin.) Sen takia luen kaikki kansalliset kohuromaanit keskimäärin kaksi vuotta niiden ilmestymisen jälkeen, kun kukaan ei enää muista, mikä niissä niin kohautti. Sitkeästi istuvan käsitykseni mukaan kirjaston kuuluu olla paikka, johon minä menen kuljeskelemaan ja josta sitten löydän sattumoisin luettavaa, ei suinkaan paikka, josta käyn kuittaamassa tilaamiani tuotteita kuin postimyyntipaketteja.

Tämä ilmeisen harhainen käsitys on juurtunut minuun jo varhaisessa lapsuudessa ja lujittunut synkässä teini-iässä. Siellä, missä meikäläinen varttui, oli pieni kokolattiamatolta haiseva sivukirjasto, jossa en takuulla koko kahdeksantoistavuotisen käyttäjäurani aikana tehnyt yhtään varausta. Koska ei tarvinnut. Koska juuri kukaan ei halunnut lukea samoja kirjoja kuin minä tai koko sen kirjaston kirjoja ylipäätään. Kirjojen takakansien pikku taskuissa oli lainauskortit ja niissä lainaajien kolminumeroiset kirjastokorttinumerot. Esimerkiksi Tarun sormusten herrasta oli minun lisäkseni lukenut 1990-luvun alkuvuosiin mennessä neljä ihmistä.

Onneksi maailmassa on toinenkin kirjasto, josta voi käydä noukkimassa uutuuskirjoja ja klassikkoja ilman pelkoa muista kirjastonkäyttäjistä. Ja se on täällä Zürichissä! Yhdistetyssä kantonin-, kaupungin- ja yliopistonkirjastossa, tuttavallisemmin ZB:ssä, on hieno ja kasvava Fennica-kokoelma: neljä isoa rullahyllyllistä suomalaisia kirjoja siellä alemmassa kellarikerroksessa, käytävän perällä. Täällä tuleekin aina kerralla luettua kaikki suomalaiset hittiuutuudet, jotka ovat jääneet Suomessa lukematta varaamiskyvyttömyyteni takia. Viime viikolla luin Kohtin ja nyt on menossa Missä kuljimme kerran.

Keväisin ja kesän korvalla talvipyöräilijä on paratiisissa. Paitsi, että koko muukin maailma alkaa pyöräillä (, mikä on mukavaa) ja alkaa siinä sivussa syyllistää talvipyöräilijää siitä, ettei tämä käytä kypärää (, mikä ei ole mukavaa). Tiedän, että pyöräillessä saatan kaatua, lyödä pääni asfalttiin ja levitellä aivoni pitkin pientareita, kiitos kysymästä.

Miksei autoilijoilta vaadita kypärän käyttöä, vaikka autoillessa sattuu suhteessa enemmän vakavia päävammoja kuin pyöräillessä? (Ainakin näin ovat asiantuntevat tahot minulle väittäneet.) Onko maailma sitten turvallinen, kun kaikki, mikä liikkuu autojen ulkopuolella on topattu ja verhoiltu heijastinliiveillä? Saako turvallisuuden nimissä vaatia ihan mitä vaan? Miksi sitten ei vaadita autoilun lopettamista? Miksi se on irrationaalista, jos minä henkilökohtaisesti en käytä pyöräilykypärää, mutta se on rationaalista, jos joku haluaa henkilökohtaisesti ostaa tosi ison auton?

Ehkä minua on lapsena varoiteltu liikaa. Ei saa mennä liian lähelle reunaa. Ei saa juosta. Ei saa koskea. Ei saa kiivetä ylös. Aviopuolisoni, joka on lapsesta saakka saanut pudota korkeilta paikoilta ja kärsiä muista näyttävistä onnettomuuksista, suhtautuu elämään paljon luottavaisemmin kuin minä, joka odotan joka hetki maailmanloppua tai vähintään yliajoa.

Tuskin olen ainoa, joka on alitajuisesti odottanut, että maailma noudattaisi jotain kohtuullisuutta ja pelaisi sääntöjen mukaan, vaikka tosiasiassa tämä elämäksikin kutsuttu tukku aistiärsykkeitä on yhtä kaaoksen juhlaa. Huomaan yhä uudestaan pohtivani muun muassa sitä, onko onnellisuuden määrä maailmassa vakio. Miksi ihmeessä se olisi, ja kuka sen vakioisi? Eihän koko kysymyksessä ole mitään järkeä, mutta silti sitä vain pohtii huuhdellessaan maitopurkkia tai työntäessään hammaslankaa vastahakoisen purukaluston väleihin. Vaikka sen sijaan pitäisi vain tarrata onneen, silloin kun sen kiinni saa, ja olla kyselemättä.

Ihmisten luoma yhteiskunta luo tehokkaasti sellaista illuusiota, että maailma jotenkin toimisi ja olisi järjestyksessä. Ja että siinä olisi muutamia harmittavia virheitä, jotka olisivat korjattavissa, kunhan yhdessä ponnistelisimme. Mutta eihän se niin ole. Maailma on sellainen möykky sälää ja toiveita ja tyyppejä ja pyrkimyksiä, ettei mitään määrää. Se, että kaikki toimii edes jotenkin, on ihan äärimmäisen kummallista, ja itse kunkin on yritettävä surffata parhaan kykynsä mukaan multifraktaalisen todellisuuden aallokoissa. Kypärä päässä tai ilman.

Olen suureksi yllätyksekseni huomannut olevani joskus ihan pikkuisen epäreilu ja kohtuuton. Epäreiluuteni kohdistuu erityisesti niin kutsuttuihin hyviin ihmisiin. Jos joku osoittaa vahvaa oikeudentajua yhdellä alalla, oletan vaistomaisesti, että hänen pitäisi olla yhtä tiedostava muillakin elämänalueilla. Tätä minun on hankala tunnustaa edes itselleni, koska olen aina sydämestäni vieroksunut ihmisiä, jotka moittivat maailmanparantajia siitä, etteivät nämä paranna kerralla koko maailmaa. Mutta kyllä tapaus taitaa nyt olla selvä: olen itse sellainen ihminen.

Luin uusimmasta Imagesta nälkäpäissäni ja muutenkin heikossa hapessa Anne Moilasen kirjallisuuskolumnin Risto Isomäen maailmanpelastuskirjasta ja lasten ympäristöoppaasta. Moilanen selittää, että lama-ajan kasvattina hän on aina tiennyt maailmanpelastusyritysten olevan turhia. Ekokatastrofi tulee kuitenkin. Tämän viiltävän tarkkanäköisyyden takia Isomäen kirja on hänestä liikuttava ja unettava. Lasten ympäristöoppaan hän aikoo kieltää lapseltaan, koska - hei oikeesti - miksi turhaan ahdistua, kun maailma joka tapauksessa tuhoutuu.

En ole ihan varma, ymmärränkö, mitä Moilanen tässä yrittää sanoa. Mutta minusta vaikuttaa siltä, että hän yrittää sanoa jotakuinkin seuraavaa: mä nyt vaan olen tosi viileä, kun olen koko pitkästyttävän ilmastopaasauksen yläpuolella, ja lisäks olen myös toooosi kyyninen, tiättekste.

Ja tällaista lausuntoahan minä en voi sietää, koska Moilanen on sentään feministi! Ja minun mielikuvitusmaailmassani feministit taistelevat suurena, kirkasotsaisena ja kauhistuttavan kauniina armeijana kaikkea pahuutta ja vääryyttä vastaan, tapahtuipa se sitten kasvi-, kivi-, eläin- tai ihmiskunnassa. Minun on vaikea hyväksyä sitä, että feministit harrastavat yksityisautoilua, ilkeilevät tuntemattomille ja heittävät muovipusseja biojätteeseen niin kuin ihan tavalliset pulliaiset. Eihän idealismia voi karsinoida! Sen pitää säteillä kaikkiin ja kaikkeen täydellisenä ja tuskaisena.