Ymmärrän hevosia, jotka pelkäävät punaisia postilaatikoita, ja pässejä, jotka tuijottavat uutta aitaa, olenhan itsekin vähän säikynpuoleinen. Tänäänkin olen säikähtänyt jo monta kertaa. Aamusella selailin uutta Agricolan aika -kirjaa ja säikähdin pahanpäiväisesti siinä olevaa lääketieteellistä piirroskuvaa muodottomaksi turvonneesta ihmisestä, jonka mahaan on isketty letkuja veden valuttamiseksi ulos.

Sitten menin naapurioppiaineeseen skannaamaan. (Oman oppiaineen skanneri on rikki eikä uutta ole varaa ostaa.) Skannerin vieressä oli jonkun jättämä avonainen pahvilaatikko, ja kun katsahdin sinne, niin eikös siellä ollutkin valokuva jostain kuolleesta ihmisestä ruumisarkussa. Arkusta päätellen Amerikassa ja tukkalaitteesta päätellen 1950-luvulla. Karmiva täti yhtä kaikki.

Heikkohermoisuudessa on se etu, että jokapäiväinen elämä on hyvin jännittävää. Lisäjännitystä voi aina hankkia vaikkapa lueskelemalla tietosanakirjaa. Lapsena hain sydän kauhusta pamppaillen tietoja 1950-luvulla painetusta Otavan pienestä tietosanakirjastani, koska sen sivuilla saattoi milloin tahansa törmätä toinen toistaan karmeampiin mustavalkokuviin jättimäisistä hyönteisistä tai tuberkuloosikasvainten runtelemista ihmiskasvoista.

Säikkyjen ei tarvitse hakea äärielämyksiä sademetsistä tai Pohjois-Koreasta, sillä ihan kotimaassakin on meille runsaasti pelättävää. Vaikkapa museoissa. Kävin tässä vähän aikaa sitten työasioissa Varkauden Mekaanisen musiikin museossa. Sinne kannattaa ehdottomasti mennä, jo pelkästään kuullakseen entisen Bundeswehrin ammattiupseerin esittävän mielipiteitä Suomen presidenteistä automaattipianojen ja soittorasioiden säestyksellä. Hyvällä tuurilla voi myös sattua näkemään, miten omistajapariskunnan sähkönsiniset, jauhesammuttimen kokoiset papukaijat istuvat pihakuusessa.