Joko kohta on mätäkuu? Minulla olisi siihen sopivia eläinuutisia. Istuimme eräänä päivänä avohenkilön kanssa syömässä aamupalaa, kun makuuhuoneesta alkoi kuulua epätavanomaista töpsöttelyä. Odotin näkeväni ikkunalasista kimpoilevan kimalaisen, mutta oviaukkoon ilmestyikin pörröinen nisäkäs. Allekirjoittaneelta pääsi sellainen kiljaisu, että kyseinen orava lähti kuin salama, teki kirjoituspöydälle hillityn hätäkakan ja syöksyi ulos ikkunasta. Asumme viidennessä kerroksessa, mutta viiskytlukulainen ulkorappaus on ilmeisesti oravamyönteinen verhoiluratkaisu.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Avohenkilöstä oravan vierailu oli söpöä, mutta minua se järkytti. Haluan nukkua ikkuna auki ilman pelkoa äkkiväärien jyrsijöiden tunkeutumisesta makuutilaani. Minulla on eläinten ja pikkuvauvojen kanssa samansuuntaisia suhtautumisongelmia. Tunnen oloni vaivautuneeksi, koska niiden kanssa ei voi viestiä kielellisesti.

Sitä paitsi suhteeni eläimiin ei alkanut onnellisten tähtien alla. Lapsena olin niin allerginen hevosille, etten voinut mennä viittä metriä lähemmäs niitä. Kammosin synnyinseutuni räkyttäviä koiria, erityisesti yhtä susikoiraa, joka toistamiseen kaivautui vapaaksi piha-aitauksestaan ja juosta jolkotti kylillä hullunkiilto silmissään. Kavereiden kotona oli lisää reuhuavia rakkeja, sohvankokoisia emakoita ja käsiini vesirakkuloita aiheuttavia kissoja. Ensimmäinen kouluesitelmäni käsitteli oravia, mutta salaa pidin niitäkin hieman epäilyttävinä.