Kirjallisuuden suurhenkilöt ovat kuulemma olleet kovia poikia tekemään marginaalimerkintöjä. Samoin myös kylä- ja kaupunkihullut, jotka luovat kirjaston kirjoihin aivan uusia ulottuvuuksia. Pyydän jo etukäteen anteeksi lukijalta, joka seuraavaksi saa käsiinsä Turun kaupunginkirjaston Julinin kulman kappaleen Orson Scott Cardin teoksesta Ender’s Shadow. Olen köyhdyttänyt lukukokemusta pyyhkimällä kirjasta pois merkinnät, joita joku vakaumuksellinen Israel-vihaaja oli siihen tehnyt. Kannattaa se silti lukea. Se on vielä hotkaistavampi kuin Otavan samalta hepulta suomeksi julkaisemat Alvin-kirjat.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

On kaksi tapaa kommentoida marginaalissa: ärsyttävä ja vähemmän ärsyttävä. Ärsyttävää on olla eri mieltä kirjailijan kanssa ja kertoa se kaikille. Tällä ei ole oikeastaan mitään tekemistä sen kanssa onko kirjailija oikeassa vai väärässä. Orson Scott Card on kieltämättä hankala hahmo, joka tukee terrorismin vastaista sotaa ja vastustaa esiaviollista seksiä. Mutta ei se sitä tarkoita, että jonkun holokaustin kieltäjän pitää änkeä rivien väliin tuputtamaan omia, vähintään yhtä kyseenalaisia mielipiteitään. Tämäntyyppisen marginaalikirjoittelun suuriin klassikoihin kuuluvat naisten sota-ajan kokemuksia käsittelevään kirjaan kuulakärkikynällä kirjoitetut purkaukset siitä, miten ”toista se oli rintamalla, missä tykit pauhasivat ja kanuunat kumisivat”.

Vähemmän ärsyttäviä kommentteja ovat sellaiset, joita lukija on tehnyt ikään kuin itselleen. Katsokaa vaikka, miten Jenny Kangasvuo on 11-vuotiaana kannustanut itseään lukemaan loppuun Kasvattitytön tarinan. On ihan mukava nähdä kirjoissa vienoja kysymysmerkkejä, vaikeiden termien suomennoksia ja sellaisia maailmassa olemisen olemusta koskevia pohdintoja kuin ”Millaista on olla hunni?” (Kysymys nähty muinoin eräässä tenttikirjassa.) Niitä nähdessään tuntee rauhoittavalla tavalla kuuluvansa hikoilevien ja hämmästelevien kirjankuluttajien suureen jatkumoon.