Olen kuvitellut, että etelänapa on paikka, jossa korniudella ei ole sijaa. Väärin kuviteltu. Parin metrin päässä maantieteellisestä etelänavasta on nimittäin valokuvaposeerausta varten seremoniallinen etelänapa, käytännössä piparmintturaidoin somistettu pieni pylväs, jonka päässä on metallikuula. Olisi kiinnostavaa tietää, kumpi oli ensin; Aku Ankat, joissa autiolla navalla törröttää juuri samanlainen karkkitanko, vai itse seremoniallinen napa. Harmi, että tämä merkittävä paalu ei ollut paikallaan vielä silloin, kun ensimmäiset ihmiset, eli Amundsen ja retkue, saavuttivat etelänavan. Kyllä olisi tullut parempia ryhmäkuvia, kun ei olisi tarvinnut poseerata näkymättömän navan vieressä.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Kahdeksanvuotiaana luin uudestaan ja uudestaan historiallisia löytöretkiä käsittelevän kirjan kuvausta vuoden 1911 kilpajuoksusta etelänavalle. Sympatiani olivat täysin Scottin puolella. Olin muutenkin tuolloin viehtynyt brittiläisimperialistiseen kartanoromantiikkaan ja puhvihihaisiin tunnekuohuihin. Amundsenin pragmaattisuus koiravaljakoineen ja c-vitamiineineen vaikutti vähän turhan reipashenkiseltä ja onnekkaalta traagisen ja epäkäytännöllisen herramieskapteeni Scottin rinnalla. Tutkailin erityisen tarkkaan kuvituksia lumimyrskyn ympäröimästä teltasta, jossa Scott vietti viimeiset elinpäivänsä kahden vielä hengissä olleen toverinsa kanssa, sekä hänen viimeisiä päiväkirjamerkintöjään.

En kannata nälkään ja kylmään menehtymistä pienissä teltoissa. Tuntuisi kuitenkin lohdulliselta, jos maapallolla olisi vieläkin paikkoja, joihin pääsisi vain hengen kaupalla; joille ei olisi pystytetty minkäänlaista valokuvauksellista nähtävyyttä ja joita ei olisi kuorrutettu valmiilla merkityksillä. Mitä helpompi kaikkialle on päästä, sitä vähemmän tuntuu olevan enää järkeä mennä minnekään.