Joskus mietin, olisiko minulla ehjempi ja tyynempi ammatti-identiteetti, jos olisin vaikkapa sairaanhoitaja tai siivooja enkä kirjoittamisen ja tieteen sekatyönainen. Vai painaisiko silloinkin pienenä puntarina mielen päällä epämääräinen ajatus siitä, että muut ovat niitä todellisia sairaanhoitajia tai siivoojia ja minä tässä vain yritän näyttää siltä, että tiedän, mitä teen pistellessäni neuloja ihmisiin tai käytellessäni vahauskonetta.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Tämä vanha noidankehä tuli taas tielleni, kun luin Kate Atkinsonin uusinta. Yksi sen keskeisistä hahmoista on pehmeäksi keitettyjä dekkareita kirjoittava entinen uskonnonopettaja, joka on ajautunut kirjoittamisuralle vähän vahingossa ja tuntee tuskaa siitä, että ei kirjoita mitään vaikeammin sulavaa ja tärkeämpää kuin nostalgisia rikostarinoita. Kukaan ei tahdo uskoa, että virkamiesmäinen hiippari on ammatiltaan kirjailija, vähiten hän itse.

Tosikirjailijoita ovat kai ne ristiriitojen raastamat hahmot, jotka puristavat itsestään tekstejä kuin verikyyneleitä. Monta vuotta sitten kuuntelin Turun poliisiasemaa vastapäätä olevassa baarissa, kun humalainen mies uhosi siitä, miten ”Mika se teki miehen työn, kyllä se poika osasi hommansa”. Ajattelin, että kyse olisi rallikuskista tai vastaavasta, mutta juttu jatkuikin yllättävään suuntaan: ”Se kirjoitti Sinuhen kahdessa viikossa kesämökillä, kyllä se oli kova jätkä.” Oikea kirjailija siis.

Dekkarikirjailijat ovat ainakin fiktiossa oikeita epäkirjailijoiden arkkityyppejä, joiden kirjat syntyvät helposti ja ilman epiduraalia arkipäivisin kahdeksan ja neljän välillä siistin työpöydän ääressä. Dekkarikirjailijasta voi tulla oikea kirjailija, jos tuskallinen elämäntilanne horjauttaa hänet satulatuolilta ja pulpauttaa hänestä vänkyräisen tositeoksen. Näin käy esimerkiksi (kylläkin oikein hyvässä) elokuvassa Swimming Pool, jossa esiintyy kaikkien kuivakkojen dekkarivirkailijoiden fiktioäiti.