Bisneshenkisessä retoriikassa yksi rakastetuista ja paljon käytetyistä myyteistä on se, että velttoilevan ja tehottoman julkisen sektorin pitäisi ottaa mallia dynaamisesta ja tehoa pirskuvasta yksityisestä sektorista. Kaikki isoissa yrityksissä töissä olleet tietänevät, että tämän on niin sanottua hirveää scheissea.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Yksityisellä sektorilla moni ongelma näyttää johtuvan nimenomaan siitä, että kaikki yhdessä yrittävät pitää yllä satua jäntevien panttereiden lailla huippusuorituksesta toiseen loikkivista menestyjistä, vaikka yrityksissä on enimmäkseen töissä ihan tavallisia ihmisiä; ahkeria ja laiskoja, fiksuja ja tyhmiä, innokkaita ja leipääntyneitä, mukavia ja hankalia ja erityisesti kaikkea siltä väliltä. Mutta koska eletään bisnessatumaailmassa, on kaikkien uhrattava merkittävä määrä energiastaan tosiasioiden peittelyyn ja dynaamisuuden teeskentelyyn.

Mitä siitä tulee, jos kenestäkään ei voi sanoa mitään, ellei se ole positiivista, mutta samaan aikaan suljettujen ovien takana varatoimitusjohtaja huutaa pää punaisena alaisilleen ja keskijohto yrittää kuumeisesti keksiä uusia huonosti johdettuja projekteja oman asemansa pönkittämiseksi. En kannata inhorealismia, mutta mielestäni ahdistavinta on kömpiä kulissin ja todellisuuden välisessä pimeässä ja pölyisessä tilassa, jossa kuulopuheet puukottavat selkään ja juorut iskevät suoraan otsaan.