Hesarissa oli tänään Hannu Raittilan jännä haastattelu, jossa hän valitteli romaanin tukahduttavan yleisöönmenevien läskiensä alle muut kirjallisuuden muodot. Jutussa lähestyttiin aihetta tutulla taide–viihde -akselilla, joka kyllä kaupallisuudesta puhuttaessa käykin joltisesti järkeen, mutta on muuten aika pulmallinen. Ainahan voi sanoa, että taide on syvällistä ja vaikeaa, viihde pinnallista ja helppoa, mutta seuraavassa hetkessä mieleen tulee heti sata pinnallista ja vaikeaa tai syvällistä ja helppoa kulttuuriluomaa.

Taide ja viihde ovat pohjimmiltaan pelkkiä makuasioita, ja useimmiten juuri sitä laatua, josta ei voi kiistellä. Bourdieun Pärre sanoisi, että niissä näkyy doxa, siis ne kyseenalaistamattomat itsestäänselvyydet joilla pönkitetään sosiaalisten luokkien rajat vedenpitäviksi. Ohuet, käsittämättömät runokirjat ovat taidetta, paitsi ehkä jos ne on kirjoittanut A. W. Yrjänä. Paksut, hailakkakantiset romaanit kansallishistoriallisesti tärkeistä aiheista ovat korkeakirjallisuutta, paitsi ehkä jos niissä on joka sivulla enemmän kuvia kuin tekstiä.

Onneksi kansainvälinen neurootikko saa sentään huvitusta siitä, että eri maissa pelataan ihan eri säännöillä. Yhdysvalloissa odottaneelle kaverilleni oli lääkäri suositellut pizzaa ja hampurilaisia terveellisinä välipaloina. Keski-Euroopassa pidetään olennaisena, että odottava äiti syö paljon suolaa; katsokaa vaikka tätä paikallisen suolateollisuuden valistuslehtistä, jos ette muuten usko. Sveitsiläiset, nuo hellyttävän hörhöt esoteerikot, jotka torjuvat näyttöpäätteiden säteilyä strategisesti sijoiteltujen ruusukvartsien avulla, ovat tietysti myös sitä mieltä, että kännykkää kannattaisi raskauden aikana pitää päällä vain silloin, kun aikoo sillä soittaa. Sveitsissä lueskelin myös kirjaa, jossa väitettiin saunomisen aiheuttavan sikiölle suulakihalkion. Tanskalaiset kehottavat välttämään kosmetiikan käyttöä. Kun suomalaisodottajat keskittyvät vertailemaan keskustelupalstoilla verenpaineitaan ja suolentoimintaansa, on jenkkimammojen ykköspuheenaiheena se, minkä teeman kukin on valinnut vauvan huoneen sisustukseen; esimerkkeinä mahdollisista teemoista mainittakoon ”Vedenalainen elämä” ja ”Sammakkoprinsessa”.

Olen piristänyt itseäni myös lukemalla kirjallisuutta, jossa lapset ja vanhemmat eivät saa kontaktia toisiinsa ja kärsivät tahoillaan. Oletteko muuten huomanneet, että sellaista kirjallisuutta on suunnilleen puolet kaikesta kirjallisuudesta? Luin Lindstedtin kirjan Sakset, jossa päähenkilö epäonnistuu dramaattisella tavalla naisena ja äitinä olemisessa, mutta se tuntui lähinnä ärsyttävältä kieli- ja mielikikkailulta enkä pystynyt samaistumaan päähenkilöön, jolla ei vaikuttanut olevan mitään normaaleja ihmisyyden tuntomerkkejä paitsi hulluus. Sen sijaan Michael Cunninghamin surumielinen Felsh and blood viehätti sukupolvien välisen vieraantumisen melankolisilla tunnelmillaan.

Ei kaikissa tarinoissa tarvitse käydä hyvin, mutta sympatia on mielestäni vähimmäisvaatimus. Minun hankala sietää esimerkiksi Johanna Sinisalon kirjoja ja novelleja, koska hänellä ei tunnu olevan mitään sympatiaa luomiaan hahmoja kohtaan. Jopa Jarkko Tontin ”suuri sukupolviromaani“ oli mielestäni samasta syystä ikävää luettavaa. Ei romaanihenkilöitä saa jättää heitteille pelkästään siksi, että on niin keskittynyt kuvaamaan heidän avullaan jänniä juttuja tai yhteiskunnan rakennetta.

No entäpä sitten traagiset tapahtumat? Ei, niitä nyt en siedä ainakaan. Pidän todella paljon Michael Cunninghamin kirjoista, mutta en varmasti ikinä pysty lukemaan hänen Säkenöiviä päiviään. Aviohenkilö luki sen (eikä melkein hänkään pystynyt) ja selitti siitä niin traagiselta kuulostavaa juttua, että minun oli pakko kieltää koko kirjasta puhuminen ennen kuin sain edes varsinaisesti selville, mistä oli kyse. Ja minulla on hankaluuksia kuunnella Vuokko Hovatan levyltä sitä Paula Vesalan sanoittamaa kappaletta, koska se nyt vaan on niin traaginen.

Vielä pahempaa on, jos joudun lukemaan tai näkemään jotain pelottavaa. Näin Hohdon viitisen vuotta sitten enkä vieläkään ole lakannut säännöllisesti ajattelemasta sitä kauhulla. Tästä syystä en luonnollisesti ole kovin laajasti voinut harrastaa kauhugenreä. Lähiaikoina kohdalleni on kumminkin sattunut muutama miellyttävä kohtaaminen vampyyrien kanssa, joita voin lämpimästi suositella myös muille nynneröille.

Ostin kesällä Kodin Ykkösen kirpputorilta hätäpäissäni tuttavan myymän ja suositteleman pokkarin, kun tarvitsin luettavaa saman päivän Ruissalo-lötköilylle. Silloin se jäi lukematta, mutta myöhemmin ahmaisin Juliet Marillierin Wildwood dancing -kirjan silmät kiiluen. Yleensä inhoan söpöjä rakkaustarinoita, mutta söpöt rakkaustarinat, jotka tapahtuvat Transsylvaniaan sijoittuvassa lumotussa toisessa todellisuudessa ja joihin osallistuu söpösti traagisia vampyyreja, ovat nyt voittaneet sydämeni puolelleen.

Toinen vampyyri osui tielleni juuri, kun satuin viime kuussa olemaan vangittuna yli viideksi tunniksi Kanadan sisäiselle lennolle. Air Canada nyhtää rahaa aivan kauheista voileivistä, mutta elokuvatarjonta on messevää; tarjolla oli esimerkiksi vanha kunnon mykkäfilmi Nosferatu. Se on aivan mahtava ja juuri sopivan epäpelottava! Lempikohtani on se, jossa hölmö nuori saksalaisjolppi Thomas Hutter esittelee vampyyrille ylpeänä vaimonsa kuvaa, ja vampyyri siihen että: ”Onko tämä vaimonne? Mikä ihana kaula!”

Olen jäämässä 7.11. äitiyslomalle. Tällä hetkellä olen töissä Suomen Akatemian rahoittamassa tutkimusprojektissa. Rahoituskauteni päättyy tämän vuoden loppuun. Akatemian projektit ovat kuitenkin siitä kivoja, että niistä, toisin kuin monista muista projekteista, apurahoituksesta nyt puhumattakaan, voi jäädä äitiyslomalle ja vanhempainvapaalle siten, että rahoituskausi pitenee vastaavalla jaksolla. Siispä minun pitäisi saada uusi työmääräys, joka yltäisi vapaiden yli. Tarvitsen sen heti, jotta voin hakea Kelalta äitiysavustusta.

Akatemian projekteissa tahtipuikkoa heiluttavat henkilöt, joita kutsutaan nimellä Projektin Vastuullinen Johtaja. Osuvampi nimitys olisi kuitenkin Jumalasta Seuraava, sillä heillä on projekteissaan rajaton valta. Nämä johtajat vetävät projekteja muiden hommiensa ohella ja päättävät projektin rahojen käytöstä, vaikka tutkijoiden palkka maksetaankin yliopiston kassan kautta.

Oman projektini Jumalasta Seuraava on nyt päättänyt, ettei hän anna tarvitsemaani jatkomääräystä. Ainoaksi ja ratkaisevaksi esteeksi hän on esittänyt sen täysin hypoteettisen tilanteen, että palaisin töihin kesken äitiysloman, jolloin projektilla ei olisi varaa maksaa minulle palkkaa koko määräyksen ajalta. Pikantteja yksityiskohtia tässä asiassa on useita, muun muassa:

a) Kaksi muuta saman projektin tutkijaa ovat aikaisemmin olleet äitiyslomalla ja heille on kirjoitettu uudet määräykset vapaiden yli.

b) Jos en saa vastaavaa määräystä, menetän minulle laillisesti kuuluvia huomattavia taloudellisia etuuksia, esimerkiksi suuret määrät jo kertynyttä ja vielä kertymätöntä lomaa, äitiysloma-ajan palkan, vapaiden aikaisen eläkkeen, pari kuukautta käyttämättä jäänyttä rahoitusta ynnä muuta.

c) Projektin johtaja on toistuvasti vihjaillut minulle, että vauvani saattaa kuolla. Muuta syytähän äitiyslomalta palaamiseen kesken kaiken on vaikea keksiä.

Sunnuntaina kävelin läpi joitakin lapsuuteni lempipaikkoja, joihin en ehkä koskaan enää palaa. Katsoin tuttua tienmutkaa ja ohrapellon karheaa samettia, haistoin auringossa paahtuvan mäntykankaan ja kuulin iltakellon. Annoin pois Abloy-avaimen, joka minulla on ollut siitä lähtien, kun menin ekaluokalle. Nousin bussiin ja ajoin pois. Lapsuudenkotini on mennyt kaupaksi, ja vanhempani muuttavat kaupunkiin kerrostalokolmioon.

Olen vakuuttunut siitä, että ihminen koostuu enimmäkseen kaikesta tapahtuneesta: paikoista, joissa on asunut; ihmisistä, jotka on tuntenut; kirjoista, joita on lukenut. Tämän takia minulla on taipumusta nostalgisoida pahaisimmatkin muistilappuseni ja nuhruisimmatkin käyttöesineeni, kun ne äkkiarvaamatta ilmestyvät vuosien eron jälkeen pahvilaatikoista ja piirongeista. Ne ovat minua, minun ruumiini ja vereni. Poisheittämisen tuoksinassa lohduttauduin sillä, ettei fyysisiä muistoja ole pakko säilyttää, koska kaikki on kuitenkin jo muistissani, aivojeni rakenteessa, neuroneissa ja synapseissa. Ongelma on vain siinä, ettei aivoja voi hallita ja katselmoida niin kuin tavaraa voi.

Luin jonkin aikaa sitten Riitta Pulkkisen Rajan, jossa mielestäni parasta oli Alzheimerin taudin kuvaus; miten muistin myötä katoavat myös aikomukset ja lopulta kaikki se kiinteä, joka tavallisesti pönkittää ihmisen yksilöksi; sattumukset ja läheiset, mieltymykset ja valinnat. Niin kävi minun mummulleni, mutta lopuksikin oli jäljellä jotain; jokin lause, jokin tapa suoristaa vaatteet, se, miten kädet asettuvat syliin, jokin reaktio.

Ehkä jokainen meistä on täysissä voimissaankin vain muistinsa valitut palat. Pikkuveli kertoi viikonlopulla omia koulukirjoja tuhotessaan, että nykyisin pystytään aivoja magneettisesti ärsyttämällä saamaan älyllisesti normaaleissa ihmisissä aikaan hetkellisiä savant-ilmiöitä, jolloin esimerkiksi henkilö, joka ei ole kuunaan opiskellut sanaakaan espanjaa voi lyhyen ajan hallita kielen täydellisesti. Aivot pystyvät tallentamaan niin paljon enemmän kuin mitä ihmismieli pystyy käyttämään. Kiintolevy pyörii, mutta tiedostoihin ei pääse käsiksi.

Ihminen on hapero kuin hattara, reunoiltaan epämääräinen ja sisimmältä olemukseltaankin vesihöyryä; pilvi, joka näyttää kiinteältä, mutta muuttaa muotoaan jatkuvasti. Siksi sitä haluaisi säilöä hetket, kirjoittaa ajatukset muistiin, taltioida koko elämänsä. Ja siltikin on joskus parempi vain laittaa kamera pois ja antaa elämän imeytyä pelkästään muistiin, juuri niin vääristyneenä ja epämääräisenä kuin inhimillistä on.

Tämä ilmeisen harhainen käsitys on juurtunut minuun jo varhaisessa lapsuudessa ja lujittunut synkässä teini-iässä. Siellä, missä meikäläinen varttui, oli pieni kokolattiamatolta haiseva sivukirjasto, jossa en takuulla koko kahdeksantoistavuotisen käyttäjäurani aikana tehnyt yhtään varausta. Koska ei tarvinnut. Koska juuri kukaan ei halunnut lukea samoja kirjoja kuin minä tai koko sen kirjaston kirjoja ylipäätään. Kirjojen takakansien pikku taskuissa oli lainauskortit ja niissä lainaajien kolminumeroiset kirjastokorttinumerot. Esimerkiksi Tarun sormusten herrasta oli minun lisäkseni lukenut 1990-luvun alkuvuosiin mennessä neljä ihmistä.

Onneksi maailmassa on toinenkin kirjasto, josta voi käydä noukkimassa uutuuskirjoja ja klassikkoja ilman pelkoa muista kirjastonkäyttäjistä. Ja se on täällä Zürichissä! Yhdistetyssä kantonin-, kaupungin- ja yliopistonkirjastossa, tuttavallisemmin ZB:ssä, on hieno ja kasvava Fennica-kokoelma: neljä isoa rullahyllyllistä suomalaisia kirjoja siellä alemmassa kellarikerroksessa, käytävän perällä. Täällä tuleekin aina kerralla luettua kaikki suomalaiset hittiuutuudet, jotka ovat jääneet Suomessa lukematta varaamiskyvyttömyyteni takia. Viime viikolla luin Kohtin ja nyt on menossa Missä kuljimme kerran.

Miksei autoilijoilta vaadita kypärän käyttöä, vaikka autoillessa sattuu suhteessa enemmän vakavia päävammoja kuin pyöräillessä? (Ainakin näin ovat asiantuntevat tahot minulle väittäneet.) Onko maailma sitten turvallinen, kun kaikki, mikä liikkuu autojen ulkopuolella on topattu ja verhoiltu heijastinliiveillä? Saako turvallisuuden nimissä vaatia ihan mitä vaan? Miksi sitten ei vaadita autoilun lopettamista? Miksi se on irrationaalista, jos minä henkilökohtaisesti en käytä pyöräilykypärää, mutta se on rationaalista, jos joku haluaa henkilökohtaisesti ostaa tosi ison auton?

Ehkä minua on lapsena varoiteltu liikaa. Ei saa mennä liian lähelle reunaa. Ei saa juosta. Ei saa koskea. Ei saa kiivetä ylös. Aviopuolisoni, joka on lapsesta saakka saanut pudota korkeilta paikoilta ja kärsiä muista näyttävistä onnettomuuksista, suhtautuu elämään paljon luottavaisemmin kuin minä, joka odotan joka hetki maailmanloppua tai vähintään yliajoa.

Tuskin olen ainoa, joka on alitajuisesti odottanut, että maailma noudattaisi jotain kohtuullisuutta ja pelaisi sääntöjen mukaan, vaikka tosiasiassa tämä elämäksikin kutsuttu tukku aistiärsykkeitä on yhtä kaaoksen juhlaa. Huomaan yhä uudestaan pohtivani muun muassa sitä, onko onnellisuuden määrä maailmassa vakio. Miksi ihmeessä se olisi, ja kuka sen vakioisi? Eihän koko kysymyksessä ole mitään järkeä, mutta silti sitä vain pohtii huuhdellessaan maitopurkkia tai työntäessään hammaslankaa vastahakoisen purukaluston väleihin. Vaikka sen sijaan pitäisi vain tarrata onneen, silloin kun sen kiinni saa, ja olla kyselemättä.

Ihmisten luoma yhteiskunta luo tehokkaasti sellaista illuusiota, että maailma jotenkin toimisi ja olisi järjestyksessä. Ja että siinä olisi muutamia harmittavia virheitä, jotka olisivat korjattavissa, kunhan yhdessä ponnistelisimme. Mutta eihän se niin ole. Maailma on sellainen möykky sälää ja toiveita ja tyyppejä ja pyrkimyksiä, ettei mitään määrää. Se, että kaikki toimii edes jotenkin, on ihan äärimmäisen kummallista, ja itse kunkin on yritettävä surffata parhaan kykynsä mukaan multifraktaalisen todellisuuden aallokoissa. Kypärä päässä tai ilman.

Luin uusimmasta Imagesta nälkäpäissäni ja muutenkin heikossa hapessa Anne Moilasen kirjallisuuskolumnin Risto Isomäen maailmanpelastuskirjasta ja lasten ympäristöoppaasta. Moilanen selittää, että lama-ajan kasvattina hän on aina tiennyt maailmanpelastusyritysten olevan turhia. Ekokatastrofi tulee kuitenkin. Tämän viiltävän tarkkanäköisyyden takia Isomäen kirja on hänestä liikuttava ja unettava. Lasten ympäristöoppaan hän aikoo kieltää lapseltaan, koska - hei oikeesti - miksi turhaan ahdistua, kun maailma joka tapauksessa tuhoutuu.

En ole ihan varma, ymmärränkö, mitä Moilanen tässä yrittää sanoa. Mutta minusta vaikuttaa siltä, että hän yrittää sanoa jotakuinkin seuraavaa: mä nyt vaan olen tosi viileä, kun olen koko pitkästyttävän ilmastopaasauksen yläpuolella, ja lisäks olen myös toooosi kyyninen, tiättekste.

Ja tällaista lausuntoahan minä en voi sietää, koska Moilanen on sentään feministi! Ja minun mielikuvitusmaailmassani feministit taistelevat suurena, kirkasotsaisena ja kauhistuttavan kauniina armeijana kaikkea pahuutta ja vääryyttä vastaan, tapahtuipa se sitten kasvi-, kivi-, eläin- tai ihmiskunnassa. Minun on vaikea hyväksyä sitä, että feministit harrastavat yksityisautoilua, ilkeilevät tuntemattomille ja heittävät muovipusseja biojätteeseen niin kuin ihan tavalliset pulliaiset. Eihän idealismia voi karsinoida! Sen pitää säteillä kaikkiin ja kaikkeen täydellisenä ja tuskaisena.

Matkustelu ei juuri houkuta minua. Kaikkein vähiten minua houkuttaa mennä katsomaan asioita, jotka on pakko nähdä. Minkä hiton takia haluaisin käydä pällistelemässä omin silmin asioita, joiden olemassaolosta olen jo vakuuttunut ja joista on olemassa hyllykilometreittäin liikkuvaa ja paikoillaan pysyvää kuvaa. Eiffel-tornin ja Pisan kaltevan tornin olen suostunut näkemään vain lentokoneesta.

Minusta Muissa Paikoissa nautinnollista on lähinnä se, että niissä saattaa äkkiarvaamatta nähdä jotain Ihan Muuta. Siksi en myöskään halua lukea matkaoppaita. Jos minun on pakko nähdä nähtävyyksiä, haluan vähintään yllättyä niistä. Ja koska toisaalta vastustan myös ajatusta siitä, että elämyksen nimissä olisi tunkeuduttava käymättömiin korpimaihin pällistelemään, haluan tulla nimenomaan ihan tavallisten nähtävyyksien yllättämäksi. Se on vaikeaa, mutta toisinaan se onnistuu.

Seuraa nähtävyysspoilereita.

Lissabonissa näin äkkiarvaamatta todella hienon tornin. Käppäilin hämärtyvässä illassa jossain päin Baixaa ja havaitsin hämmentävän ilmestyksen. Talojen välissä oli läpinäkyvä rakennelma; takorautainen ja juhlavalaistu kuin satujen hissikuilu ilman ympäröivää rakennusta. Myöhemmin kävi ilmi, että se oli tietenkin kuuluisa Elevador de Santa Justa. Mikäs siinä. Lissabon oli muutenkin mukava paikka. Ostin sieltä sisäkumeista tehdyn laukun.

Zürichissä kävin Freitagturmissa. Se on seitsemästätoista tavarakontista rakennettu kauppa, jossa myydään rekkapressuista tehtyjä laukkuja. Sellainen laukku on muuten Zürichissä valehtelematta joka toisella ihmisellä. Esimerkiksi ranskankielisessä Sveitsissä niitä ei näe juurikaan, mutta ne sopivat juuri siihen ällistyttävään konstruktioon, jossa yhdistyvät maailman korkein elintaso ja viileä räkäisyydentavoittelu ja jonka nimi on Zürich.

Mutta se torni siis. Se on oikeasti aivan todella hieno. Ylhäällä on näköalatasanne, jolla voi katsella, miten junat pyyhältävät kohti sellaisia paikkoja kuin Pisa ja Pariisi, ja tuntea onnea siitä, että itse voi pysyä hetken ihan paikoillaan siinä Hardbrücken kupeessa. Sitten voi laskeutua alas ja ostaa itselleen harkitun viileänräkäisen elintasolaukun. Minä ostin laukun nimeltä Leland. Fiktiivisenä hahmona Cooper on tietysti vetoavampi, mutta siinä ei ollut pyöräilijälle välttämätöntä olkahihnaa.