Tulinpahan vain sanomaan, että aivan mahtava teos tuo Ville Rannan Kajaani. Minun pitäisi tietysti jo ammattini puolesta olla kuivakan kaavun saaneiden historiallisten merkkihenkilöiden ylin ystävä, mutta tartuin kirjaan täynnä epäluuloa: Hailakat kannet ja sisällä melkein kolmesataa sivua tarinaa, hohhoijaa, Elias Lönnrotista. Kirjan luettuani haluaisin kuulla Lönnrotista, tuosta kansakoulunseinien pölynpeittämästä pulisonkimiehestä vielä lisää! Ja mieluiten siten, että hänestä kirjoittaisi ja piirtäisi minulle juuri Ranta. Samaten olen entistäkin vakuuttuneempi siitä, että sarjakuvaromaanit ovat parasta, mitä taiteelle – ja viihteelle – on viimeisimmän sukupolven aikana tapahtunut.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Hesarissa oli tänään Hannu Raittilan jännä haastattelu, jossa hän valitteli romaanin tukahduttavan yleisöönmenevien läskiensä alle muut kirjallisuuden muodot. Jutussa lähestyttiin aihetta tutulla taide–viihde -akselilla, joka kyllä kaupallisuudesta puhuttaessa käykin joltisesti järkeen, mutta on muuten aika pulmallinen. Ainahan voi sanoa, että taide on syvällistä ja vaikeaa, viihde pinnallista ja helppoa, mutta seuraavassa hetkessä mieleen tulee heti sata pinnallista ja vaikeaa tai syvällistä ja helppoa kulttuuriluomaa.

 

Taide ja viihde ovat pohjimmiltaan pelkkiä makuasioita, ja useimmiten juuri sitä laatua, josta ei voi kiistellä. Bourdieun Pärre sanoisi, että niissä näkyy doxa, siis ne kyseenalaistamattomat itsestäänselvyydet joilla pönkitetään sosiaalisten luokkien rajat vedenpitäviksi. Ohuet, käsittämättömät runokirjat ovat taidetta, paitsi ehkä jos ne on kirjoittanut A. W. Yrjänä. Paksut, hailakkakantiset romaanit kansallishistoriallisesti tärkeistä aiheista ovat korkeakirjallisuutta, paitsi ehkä jos niissä on joka sivulla enemmän kuvia kuin tekstiä.

 

Toisaalta nykyään korkeakulttuuri ei edes ole mikään taloudellisesti ja sosiaalisesti etuoikeutettujen luokkarajoilleen asettama sähköpaimen. Vanhat luokkarajat eivät tässäkään enää päde, kun jokainen yksilö kokee olevansa oma minikokoinen yhteiskuntaluokkansa. Tai niin minä ainakin koen. Olen elämästä vieraantunut elitisti, koska en harrasta televisiota enkä iltapäivälehtiä ja tienaan (vähät) rahani sellaisilla asioilla, jotka eivät takuulla tue talouskasvua. Mutta Raittilan haastattelun valossa voin sentään todistaa rahvaanomaisuuttani sillä, etten oikein jaksa lukea lyriikkaa tai melkein mitään muutakaan, missä ei ole romaanin rauhoittavaa, pitkänomaista muotoa ja tuon poroporvarillisen kirjallisuudenlajin viihdyttävää, tuudittavaa todellisuuspaon mahdollisuutta.