Voisi kuvitella, että jos on teini-ikäisestä saakka tiennyt omat raskausmahdollisuutensa heikoiksi, niin onnistuneesti paksuunnuttuaan sitä osaisi olla tyytyväinen ja keskittyä kiittämään satumaista lykkyään. Vaan mihinkäs neurootikko raidoistaan pääsisi. Odotusaika on vainoharhaisille kulta-aikaa, koska yhtäkkiä melkein mikä tahansa voi olla hengenvaarallista, jos ei itselle niin vähintään jälkikasvulle, vaikkapa sellaiset normaalisti arkielämää sulostuttavat asiat kuin kissat, juusto ja stressi.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Onneksi kansainvälinen neurootikko saa sentään huvitusta siitä, että eri maissa pelataan ihan eri säännöillä. Yhdysvalloissa odottaneelle kaverilleni oli lääkäri suositellut pizzaa ja hampurilaisia terveellisinä välipaloina. Keski-Euroopassa pidetään olennaisena, että odottava äiti syö paljon suolaa; katsokaa vaikka tätä paikallisen suolateollisuuden valistuslehtistä, jos ette muuten usko. Sveitsiläiset, nuo hellyttävän hörhöt esoteerikot, jotka torjuvat näyttöpäätteiden säteilyä strategisesti sijoiteltujen ruusukvartsien avulla, ovat tietysti myös sitä mieltä, että kännykkää kannattaisi raskauden aikana pitää päällä vain silloin, kun aikoo sillä soittaa. Sveitsissä lueskelin myös kirjaa, jossa väitettiin saunomisen aiheuttavan sikiölle suulakihalkion. Tanskalaiset kehottavat välttämään kosmetiikan käyttöä. Kun suomalaisodottajat keskittyvät vertailemaan keskustelupalstoilla verenpaineitaan ja suolentoimintaansa, on jenkkimammojen ykköspuheenaiheena se, minkä teeman kukin on valinnut vauvan huoneen sisustukseen; esimerkkeinä mahdollisista teemoista mainittakoon ”Vedenalainen elämä” ja ”Sammakkoprinsessa”.

 

Olen piristänyt itseäni myös lukemalla kirjallisuutta, jossa lapset ja vanhemmat eivät saa kontaktia toisiinsa ja kärsivät tahoillaan. Oletteko muuten huomanneet, että sellaista kirjallisuutta on suunnilleen puolet kaikesta kirjallisuudesta? Luin Lindstedtin kirjan Sakset, jossa päähenkilö epäonnistuu dramaattisella tavalla naisena ja äitinä olemisessa, mutta se tuntui lähinnä ärsyttävältä kieli- ja mielikikkailulta enkä pystynyt samaistumaan päähenkilöön, jolla ei vaikuttanut olevan mitään normaaleja ihmisyyden tuntomerkkejä paitsi hulluus. Sen sijaan Michael Cunninghamin surumielinen Felsh and blood viehätti sukupolvien välisen vieraantumisen melankolisilla tunnelmillaan.

 

Suositelkaa nyt nopeasti joku jotain hyvää suomalaista kirjaa! Jos en kohta opi pitämään suomalaisesta proosasta yhtä paljon kuin amerikkalaisista sukuvyörytyksistä, huomaan varmasti pian telaavani makuuhuoneen seinään teemaväriä pizzansiivu huulesta roikkuen sen sijaan että tavailisin iltakaudet neuvolakorttiani piimälasi kädessä.