Kernaasti haluaisin tietää, mikä on normaali nynnyyden aste korkea- ja matalahkokulttuuristen teosten edessä. Epäilen nimittäin olevani epänormaali. Yritän esittää karskia kulttuurin kuluttajaa, mutta todellisuudessa minun on vähän (tai aika paljon) vaikea kestää fiktiivisiä kamalia asioita, jos ne ovat minun mittapuullani liian synkkiä.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Ei kaikissa tarinoissa tarvitse käydä hyvin, mutta sympatia on mielestäni vähimmäisvaatimus. Minun hankala sietää esimerkiksi Johanna Sinisalon kirjoja ja novelleja, koska hänellä ei tunnu olevan mitään sympatiaa luomiaan hahmoja kohtaan. Jopa Jarkko Tontin ”suuri sukupolviromaani“ oli mielestäni samasta syystä ikävää luettavaa. Ei romaanihenkilöitä saa jättää heitteille pelkästään siksi, että on niin keskittynyt kuvaamaan heidän avullaan jänniä juttuja tai yhteiskunnan rakennetta.

No entäpä sitten traagiset tapahtumat? Ei, niitä nyt en siedä ainakaan. Pidän todella paljon Michael Cunninghamin kirjoista, mutta en varmasti ikinä pysty lukemaan hänen Säkenöiviä päiviään. Aviohenkilö luki sen (eikä melkein hänkään pystynyt) ja selitti siitä niin traagiselta kuulostavaa juttua, että minun oli pakko kieltää koko kirjasta puhuminen ennen kuin sain edes varsinaisesti selville, mistä oli kyse. Ja minulla on hankaluuksia kuunnella Vuokko Hovatan levyltä sitä Paula Vesalan sanoittamaa kappaletta, koska se nyt vaan on niin traaginen.

Vielä pahempaa on, jos joudun lukemaan tai näkemään jotain pelottavaa. Näin Hohdon viitisen vuotta sitten enkä vieläkään ole lakannut säännöllisesti ajattelemasta sitä kauhulla. Tästä syystä en luonnollisesti ole kovin laajasti voinut harrastaa kauhugenreä. Lähiaikoina kohdalleni on kumminkin sattunut muutama miellyttävä kohtaaminen vampyyrien kanssa, joita voin lämpimästi suositella myös muille nynneröille.

Ostin kesällä Kodin Ykkösen kirpputorilta hätäpäissäni tuttavan myymän ja suositteleman pokkarin, kun tarvitsin luettavaa saman päivän Ruissalo-lötköilylle. Silloin se jäi lukematta, mutta myöhemmin ahmaisin Juliet Marillierin Wildwood dancing -kirjan silmät kiiluen. Yleensä inhoan söpöjä rakkaustarinoita, mutta söpöt rakkaustarinat, jotka tapahtuvat Transsylvaniaan sijoittuvassa lumotussa toisessa todellisuudessa ja joihin osallistuu söpösti traagisia vampyyreja, ovat nyt voittaneet sydämeni puolelleen.

Toinen vampyyri osui tielleni juuri, kun satuin viime kuussa olemaan vangittuna yli viideksi tunniksi Kanadan sisäiselle lennolle. Air Canada nyhtää rahaa aivan kauheista voileivistä, mutta elokuvatarjonta on messevää; tarjolla oli esimerkiksi vanha kunnon mykkäfilmi Nosferatu. Se on aivan mahtava ja juuri sopivan epäpelottava! Lempikohtani on se, jossa hölmö nuori saksalaisjolppi Thomas Hutter esittelee vampyyrille ylpeänä vaimonsa kuvaa, ja vampyyri siihen että: ”Onko tämä vaimonne? Mikä ihana kaula!”