Viikonlopulla heitin pois ison osan elämääni. Huoltoaseman pihan paperinkeräys-Molok nieli kaikki kannettomiksi revityt peruskoulun ja lukion kirjat ja vihot sekä isot kasat vuosien ja vuosikymmenten takaisia piirustuksia, onnittelukortteja, muistiinpanoja, töherryksiä, listoja, esitteitä, lehtiä, kuvia, diplomeita, keskeneräisiä kirjeitä, haaveiluja, hullutteluja ja höpöhöpöä. Kierrätykseen lähti paljon sellaista tavaraa, joka on ollut minun kauemmin kuin jaksan muistaa.

Sunnuntaina kävelin läpi joitakin lapsuuteni lempipaikkoja, joihin en ehkä koskaan enää palaa. Katsoin tuttua tienmutkaa ja ohrapellon karheaa samettia, haistoin auringossa paahtuvan mäntykankaan ja kuulin iltakellon. Annoin pois Abloy-avaimen, joka minulla on ollut siitä lähtien, kun menin ekaluokalle. Nousin bussiin ja ajoin pois. Lapsuudenkotini on mennyt kaupaksi, ja vanhempani muuttavat kaupunkiin kerrostalokolmioon.

Olen vakuuttunut siitä, että ihminen koostuu enimmäkseen kaikesta tapahtuneesta: paikoista, joissa on asunut; ihmisistä, jotka on tuntenut; kirjoista, joita on lukenut. Tämän takia minulla on taipumusta nostalgisoida pahaisimmatkin muistilappuseni ja nuhruisimmatkin käyttöesineeni, kun ne äkkiarvaamatta ilmestyvät vuosien eron jälkeen pahvilaatikoista ja piirongeista. Ne ovat minua, minun ruumiini ja vereni. Poisheittämisen tuoksinassa lohduttauduin sillä, ettei fyysisiä muistoja ole pakko säilyttää, koska kaikki on kuitenkin jo muistissani, aivojeni rakenteessa, neuroneissa ja synapseissa. Ongelma on vain siinä, ettei aivoja voi hallita ja katselmoida niin kuin tavaraa voi.

Luin jonkin aikaa sitten Riitta Pulkkisen Rajan, jossa mielestäni parasta oli Alzheimerin taudin kuvaus; miten muistin myötä katoavat myös aikomukset ja lopulta kaikki se kiinteä, joka tavallisesti pönkittää ihmisen yksilöksi; sattumukset ja läheiset, mieltymykset ja valinnat. Niin kävi minun mummulleni, mutta lopuksikin oli jäljellä jotain; jokin lause, jokin tapa suoristaa vaatteet, se, miten kädet asettuvat syliin, jokin reaktio.

Ehkä jokainen meistä on täysissä voimissaankin vain muistinsa valitut palat. Pikkuveli kertoi viikonlopulla omia koulukirjoja tuhotessaan, että nykyisin pystytään aivoja magneettisesti ärsyttämällä saamaan älyllisesti normaaleissa ihmisissä aikaan hetkellisiä savant-ilmiöitä, jolloin esimerkiksi henkilö, joka ei ole kuunaan opiskellut sanaakaan espanjaa voi lyhyen ajan hallita kielen täydellisesti. Aivot pystyvät tallentamaan niin paljon enemmän kuin mitä ihmismieli pystyy käyttämään. Kiintolevy pyörii, mutta tiedostoihin ei pääse käsiksi.

Ihminen on hapero kuin hattara, reunoiltaan epämääräinen ja sisimmältä olemukseltaankin vesihöyryä; pilvi, joka näyttää kiinteältä, mutta muuttaa muotoaan jatkuvasti. Siksi sitä haluaisi säilöä hetket, kirjoittaa ajatukset muistiin, taltioida koko elämänsä. Ja siltikin on joskus parempi vain laittaa kamera pois ja antaa elämän imeytyä pelkästään muistiin, juuri niin vääristyneenä ja epämääräisenä kuin inhimillistä on.