Vaikka olen paatunut kirjastonkäyttäjä, minulla on muutamia lainaajakäyttäytymiseen liittyviä pulmia. Esimerkiksi en ole vieläkään oppinut varaamaan kirjoja. (Paitsi tutkimuksentekoon liittyvää kirjallisuutta tietenkin.) Sen takia luen kaikki kansalliset kohuromaanit keskimäärin kaksi vuotta niiden ilmestymisen jälkeen, kun kukaan ei enää muista, mikä niissä niin kohautti. Sitkeästi istuvan käsitykseni mukaan kirjaston kuuluu olla paikka, johon minä menen kuljeskelemaan ja josta sitten löydän sattumoisin luettavaa, ei suinkaan paikka, josta käyn kuittaamassa tilaamiani tuotteita kuin postimyyntipaketteja.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Tämä ilmeisen harhainen käsitys on juurtunut minuun jo varhaisessa lapsuudessa ja lujittunut synkässä teini-iässä. Siellä, missä meikäläinen varttui, oli pieni kokolattiamatolta haiseva sivukirjasto, jossa en takuulla koko kahdeksantoistavuotisen käyttäjäurani aikana tehnyt yhtään varausta. Koska ei tarvinnut. Koska juuri kukaan ei halunnut lukea samoja kirjoja kuin minä tai koko sen kirjaston kirjoja ylipäätään. Kirjojen takakansien pikku taskuissa oli lainauskortit ja niissä lainaajien kolminumeroiset kirjastokorttinumerot. Esimerkiksi Tarun sormusten herrasta oli minun lisäkseni lukenut 1990-luvun alkuvuosiin mennessä neljä ihmistä.

Onneksi maailmassa on toinenkin kirjasto, josta voi käydä noukkimassa uutuuskirjoja ja klassikkoja ilman pelkoa muista kirjastonkäyttäjistä. Ja se on täällä Zürichissä! Yhdistetyssä kantonin-, kaupungin- ja yliopistonkirjastossa, tuttavallisemmin ZB:ssä, on hieno ja kasvava Fennica-kokoelma: neljä isoa rullahyllyllistä suomalaisia kirjoja siellä alemmassa kellarikerroksessa, käytävän perällä. Täällä tuleekin aina kerralla luettua kaikki suomalaiset hittiuutuudet, jotka ovat jääneet Suomessa lukematta varaamiskyvyttömyyteni takia. Viime viikolla luin Kohtin ja nyt on menossa Missä kuljimme kerran.