Keväisin ja kesän korvalla talvipyöräilijä on paratiisissa. Paitsi, että koko muukin maailma alkaa pyöräillä (, mikä on mukavaa) ja alkaa siinä sivussa syyllistää talvipyöräilijää siitä, ettei tämä käytä kypärää (, mikä ei ole mukavaa). Tiedän, että pyöräillessä saatan kaatua, lyödä pääni asfalttiin ja levitellä aivoni pitkin pientareita, kiitos kysymästä.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Miksei autoilijoilta vaadita kypärän käyttöä, vaikka autoillessa sattuu suhteessa enemmän vakavia päävammoja kuin pyöräillessä? (Ainakin näin ovat asiantuntevat tahot minulle väittäneet.) Onko maailma sitten turvallinen, kun kaikki, mikä liikkuu autojen ulkopuolella on topattu ja verhoiltu heijastinliiveillä? Saako turvallisuuden nimissä vaatia ihan mitä vaan? Miksi sitten ei vaadita autoilun lopettamista? Miksi se on irrationaalista, jos minä henkilökohtaisesti en käytä pyöräilykypärää, mutta se on rationaalista, jos joku haluaa henkilökohtaisesti ostaa tosi ison auton?

Ehkä minua on lapsena varoiteltu liikaa. Ei saa mennä liian lähelle reunaa. Ei saa juosta. Ei saa koskea. Ei saa kiivetä ylös. Aviopuolisoni, joka on lapsesta saakka saanut pudota korkeilta paikoilta ja kärsiä muista näyttävistä onnettomuuksista, suhtautuu elämään paljon luottavaisemmin kuin minä, joka odotan joka hetki maailmanloppua tai vähintään yliajoa.

Tuskin olen ainoa, joka on alitajuisesti odottanut, että maailma noudattaisi jotain kohtuullisuutta ja pelaisi sääntöjen mukaan, vaikka tosiasiassa tämä elämäksikin kutsuttu tukku aistiärsykkeitä on yhtä kaaoksen juhlaa. Huomaan yhä uudestaan pohtivani muun muassa sitä, onko onnellisuuden määrä maailmassa vakio. Miksi ihmeessä se olisi, ja kuka sen vakioisi? Eihän koko kysymyksessä ole mitään järkeä, mutta silti sitä vain pohtii huuhdellessaan maitopurkkia tai työntäessään hammaslankaa vastahakoisen purukaluston väleihin. Vaikka sen sijaan pitäisi vain tarrata onneen, silloin kun sen kiinni saa, ja olla kyselemättä.

Ihmisten luoma yhteiskunta luo tehokkaasti sellaista illuusiota, että maailma jotenkin toimisi ja olisi järjestyksessä. Ja että siinä olisi muutamia harmittavia virheitä, jotka olisivat korjattavissa, kunhan yhdessä ponnistelisimme. Mutta eihän se niin ole. Maailma on sellainen möykky sälää ja toiveita ja tyyppejä ja pyrkimyksiä, ettei mitään määrää. Se, että kaikki toimii edes jotenkin, on ihan äärimmäisen kummallista, ja itse kunkin on yritettävä surffata parhaan kykynsä mukaan multifraktaalisen todellisuuden aallokoissa. Kypärä päässä tai ilman.