Olen suureksi yllätyksekseni huomannut olevani joskus ihan pikkuisen epäreilu ja kohtuuton. Epäreiluuteni kohdistuu erityisesti niin kutsuttuihin hyviin ihmisiin. Jos joku osoittaa vahvaa oikeudentajua yhdellä alalla, oletan vaistomaisesti, että hänen pitäisi olla yhtä tiedostava muillakin elämänalueilla. Tätä minun on hankala tunnustaa edes itselleni, koska olen aina sydämestäni vieroksunut ihmisiä, jotka moittivat maailmanparantajia siitä, etteivät nämä paranna kerralla koko maailmaa. Mutta kyllä tapaus taitaa nyt olla selvä: olen itse sellainen ihminen.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Luin uusimmasta Imagesta nälkäpäissäni ja muutenkin heikossa hapessa Anne Moilasen kirjallisuuskolumnin Risto Isomäen maailmanpelastuskirjasta ja lasten ympäristöoppaasta. Moilanen selittää, että lama-ajan kasvattina hän on aina tiennyt maailmanpelastusyritysten olevan turhia. Ekokatastrofi tulee kuitenkin. Tämän viiltävän tarkkanäköisyyden takia Isomäen kirja on hänestä liikuttava ja unettava. Lasten ympäristöoppaan hän aikoo kieltää lapseltaan, koska - hei oikeesti - miksi turhaan ahdistua, kun maailma joka tapauksessa tuhoutuu.

En ole ihan varma, ymmärränkö, mitä Moilanen tässä yrittää sanoa. Mutta minusta vaikuttaa siltä, että hän yrittää sanoa jotakuinkin seuraavaa: mä nyt vaan olen tosi viileä, kun olen koko pitkästyttävän ilmastopaasauksen yläpuolella, ja lisäks olen myös toooosi kyyninen, tiättekste.

Ja tällaista lausuntoahan minä en voi sietää, koska Moilanen on sentään feministi! Ja minun mielikuvitusmaailmassani feministit taistelevat suurena, kirkasotsaisena ja kauhistuttavan kauniina armeijana kaikkea pahuutta ja vääryyttä vastaan, tapahtuipa se sitten kasvi-, kivi-, eläin- tai ihmiskunnassa. Minun on vaikea hyväksyä sitä, että feministit harrastavat yksityisautoilua, ilkeilevät tuntemattomille ja heittävät muovipusseja biojätteeseen niin kuin ihan tavalliset pulliaiset. Eihän idealismia voi karsinoida! Sen pitää säteillä kaikkiin ja kaikkeen täydellisenä ja tuskaisena.