Olen pienestä pitäen tuntenut suurta sympatiaa harjausautoja kohtaan. Lapsena suosikkihahmoni Richard Scarryn Touhukkaassa maailmassa oli lakaisukoneenkuljettaja Hatsi Pomppunen. Sikälikin minusta tuntui hieman epäreilulta, että juuri kyseisenlainen ajoneuvo oli maanantaiaamuna leikata elämäni langan, lopettaa maallisen taipaleeni lyhyeen ja lakaista minut autuaammille harjanteille.

Mutta eipä hätää, pelastuin täpärästi ja voin yhäkin jatkaa tätä elämäkseni kutsuttua rimpuilua, johon parhaillaan kuuluu esimerkiksi juhlien järjestämistä sadan vastahakoisen insinöörin kanssa, lehtijuttujen ruinaamista Harry Potteriin hurahtaneilta esiteineiltä ja saksankielisen akateemisen esitelmän tekemisen välttelyä.

Olen kuullut legendoja ihmisistä, jotka tietävät mitä tahtovat, käyvät tarmokkaasti toimeen, puurtavat itseohjautuvasti ja menevät sitten tyytyväisinä nukkumaan ahkeran päivän jälkeen. Minä en kuulu heihin. Minua pitää pakottaa. Ja koska aikuisuus on siitä erikoinen tila, ettei aina ole ketään pakottamassa, minun pitää pakottaa itse itseäni.

Itsepakotus tapahtuu siten, että lupaudutaan kaiken maailman juttuihin ja hommeleihin, jotka lupautumishetkellä tuntuvat epämääräisesti ylivoimaisilta ja joltisenkin pelottavilta. Toistetaan tätä tasaisin väliajoin. Näin tulee elettyä toimelias, joskin hieman poukkoileva elämä. Ja kun on pakottanut itsensä elämään, voi suhtautua tyynemmin mielin äkkikuoleman mahdollisuuteen. Tuli se sitten lakaisukoneen tai jonkin muun entiteetin taholta.

Luin aikaa sitten puoliunessa Helsingin metrossa ryppyisestä ilmaisjakelulehdestä, että ihmiset keksimäärin laiskottelevat suuren osan työajastaan. Siis tekevät muuta kuin töitään. Siinä oli sanottu oikein prosenttilukukin, jota en nyt suureksi harmikseni muista.

Se uutinen oli minusta paras uutinen pitkiin aikoihin. Koen sanomatonta lohtua ajatellessani miljoonia ihmisiä, jotka istuvat kauhtuneilla toimistotuoleilla virka-aikaan ja etsivät ebaysta ulkoilupukua koiralleen tai kirjoittelevat messengerissä äitinsä kanssa tai katsovat lasittunein ilmein naapuritalon elementtien rytmikkäitä muotoja. Sellaista on elämä, apatiaa ja pakotusta. Pakoton tarmokkuus on ihmiselle vieras, ohimenevä häiriötila. Hitler oli pakottoman tarmokas, eikä se tehnyt kenellekään hyvää.