Jonain aamuna sitä herää ja huomaa muuttuneensa aikuiseksi. Olo on yhtä pöllämystynyt kuin ennenkin, mutta väsyneempi. Eteisen nurkkaan nojailevien kävelysauvojen viereen sataa postiluukusta eläkesäästämismainoksia. Kavereilla on farmariautoja, ulkomaankomennuksia ja varaavia takkoja. Mutta mikä siinä on, kun olo ei tunnu aikuiselta?<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Aikaisemmin pruukasin ajatella, ettei aikuisuutta kannata pelätä, koska sinne ei tarvitsisi mennä yksin: kaikki kaverit tulisivat mukana ja voisimme tehdä maailmasta sellaisen kuin itse haluaisimme. En vain tullut muistaneeksi, että suuret ja suurehkot ikäluokat olivat ehtineet ensin. Niiden varjossa sitä saa varmaan vielä eläkeiässäkin tuntea olevansa pikkuinen herranterttu.

Ja onko sitten ihme, että meistä on tullut nuoruuteen tarrautuvia huppariaikuisia, kun 1950-luvulla syntyneet ovat opettaneet, että aitoa aikuisuutta edustaa ruskeassa puvuntakissa tuulivoimaa vastustava työnarkomaani, joka ei ole saanut uusia ystäviä tai ajatuksia viimeiseen kolmeenkymmeneen vuoteen.

Vaikka onhan sitä muunkilaisia esikuvia. Lueskelin tässä jokin aikaa sitten saksalaista feministilehteä Emmaa, jossa oli ranskalaisen dekkarikirjailija Fred Vargasin haastattelu. Siitä kävi ilmi muun muassa, että Vargas on jättänyt vastikään palkkatyönsä keskiajan tutkijana, koska on keksinyt pitävän keinon suojautua lintuinfluenssalta ja haluaa nyt pelastaa keinonsa avulla ihmiskunnan. Lisäksi hän on juuri ostanut talon asuakseen siinä kaksoissisarensa kanssa, koska tämä nyt vain sattuu olemaan hänelle läheisin ihminen maailmassa.