Johan tässä kerettiinkin viettää melkein kuukausi avioelämää saman katon alla. Tänään kello puoli kuudelta aamulla aviopuoliso kaarsi taksilla tiehensä mennäkseen ulkomaille töihin. Ainakin ensi kesään asti.

Kun on lukemattoman monesti lähtenyt tai jäänyt toisen seurasta yksin milloin milläkin lentokentällä, juna-asemalla, lauttarannalla, bussipysäkillä tai aamuöisellä pihamaalla, luulisi, että pelkkä tahdonvoimani loisi meille työpaikat samasta maasta. Mutta ei. Pidä tässä nyt sitten yhteiskuntaa yllä.

Vihkijä sanoi maistraatissa meille, että avioliiton tarkoituksena on yhteiskunnan jatkuminen. Se tuli vähän puun takaa. Huomioni oli kiinnittynyt vihkijän selän taakse, rehevän limoviikunan osittain peittämään ikkunaan, jonka takana rakennusmies kulki KOP-kolmion julkisivua peittäviä rakennustelineitä pitkin sätkä huulessa. Ja samassa meidän harteillemme laskettiin yhteiskunnan rakentaminen.

Olin lähinnä ajatellut, että naimisiinmeno olisi hyvä tekosyy järjestää juhlat, joissa sai tehdä kaiken oman päänsä mukaan; vaatia kampaukseksi kaksi jättimäistä tukkapalloa pään molemmille puolille, tulla paikalle polkupyörällä ja tanssia illan viimeisinä hitaina Tom Waitsia. Jälkeenpäin ilmeni, että myös lahjojen takia kannatti mennä naimisiin. Saimme muun muassa useamman todella hienon itse tehdyn taideteoksen, liettualaisen matkalaukkugramofonin, älyttömän kätevän sipulileikkurin sekä aidon Leppienin.

Naimisiinmeno ja uusimman Harry Potterin lukeminen muistuttivat hiukan toisiaan. Molemmat olivat erittäin nautinnollisia tapahtumia, mutta molemmissa kävi ilmi myös se, että yleisen mielipiteen mukaan parisuhteen kuuluu mennä tietyllä tavalla. Avioliitto on siinä tarinassa happy end, jonka jälkeen ei enää tapahdu mitään järisyttävää. Korkeintaan se pariskunnan osapuoli, jolla on pimppi, keskittyy puunaamaan/taikomaan yhteistä kotia puhtaaksi ja se toinen osapuoli ansaitsee rahaa, jolla ostetaan yhteinen auto.