Vihkimiseen on aikaa kaksi päivää, ja polttavimmat ongelmat ovat seuraavat:<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

1. Minkä sukunimen ottaisin?

2. Minkä kirjan ottaisin mukaan häämatkalle?

 

Jälkimmäiseen ongelmaan on olemassa ilmiselvä ratkaisu: Tietenkin uusimman Potterin, jota en ole vieläkään ostanut, saati lukenut ja jonka lukeminen taatusti olisi nautinnollista. Tässä vain on se ongelma, että Potterin kanssa ei voi poseerata yöjunien ja valtamerilaivojen romanttisissa ympäristöissä yhtä hyvin kuin vaikkapa Volter Kilven Pitäjän pienimpien kanssa, kirjan joka sitä paitsi on odottanut lukemistaan hyllyssäni kohta viisitoista vuotta. Tulevan aviopuolison matkaa varten kirjastosta lainaama Atwoodin Blind Assasin sopii sekin häämatkakirjaksi ehkä sata kertaa paremmin kuin proosallinen Potter. Hämmentävintä on, että tunnen tarvetta poseerata lähinnä itseäni ja muistojani varten. Jos joku muu kävisi moittimaan lukuvalintojani, jättäisin mokoman motkotuksen omaan arvoonsa, mutta omat epäilykseni otan liiankin täydestä.

 

Henkinen poseeraus aiheuttaa omituisia ajatusfiksaatioita. Usein mietin, onko olemassa jokin tietty absoluuttinen saavutusten summa, jonka jälkeen skeptinen itsetarkkailu automaattisesti muuttuu tyytyväiseksi polleudeksi. Jos olisin tehnyt viisikymmentä elokuvaa ja yhdeksän lasta, olisinko yhä epävarma kelpaamisestani? Äärimmäisyyksien ohella on tietenkin pakko verrata itseään kaikenlaisiin keskiarvoihin. Ja kun sitten huomaan, että minulla on pelkässä yhdessä käsivarressa enemmän luomia kuin keskivertojannulla koko kropassaan, tunnen irrationaalisen tyytyväisyyden puuskan.

 

Puhumattakaan nyt siitä, että olen todella perso kiitoksille ja kunniamaininnoille. Lähipäivät ovat olleet otollisia tältä kannalta. Olin elämäni ensimmäistä kertaa konferenssissa pääpuhujana ja esitykseni vitseille naurettiin. Ja sitten sain Tosikolta tuon oikeassa laidassa näkyvän rokkimerkin. Täten haluan pistää kiitoksen kiertämään: Antitäti, Grezen, Lupiini, Jemory, Jospa ja Piikkari, te rokkaatte. Liimatkaa merkki blogiinne, jos se sopii pirtaanne.

 

Ja nyt kiinnitän sisäisen kellokalleni katseen ainakin pariksi päiväksi siihen ällistyttävään tosiseikkaan, että olen menossa naimisiin ihmisen kanssa, joka on nähnyt kaikki nurjat puoleni ja rakastaa minua silti vimmaisasti. Sen saavutuksen rinnalla kalpenevat vaikka ne Ingmar Bergmanin viisi avioliittoakin.