Ulkomailla asumisessa ärsyttävintä on mielestäni kautta aikojen ollut se, että ulkomaalaiset eivät ymmärrä suomea eivätkä Suomea. Ei se olisi mikään ongelma kenellekään, mutta sitten ne tulevat esittämään minulle jonkun viattoman oletuksen (Suomihan on saari? Suomen kielihän on sukua turkille? Suomessahan miehet ja naiset ovat tasa-arvoisia?) ja minulla naksahtaa saarnausvaihde päälle.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Yritän selittää puhekumppaniparalle koko Suomen: yhteiskuntarakenteen, historian, geopoliittisen aseman, kulttuurin ja tuulipuvut. Kuulija uupuu, vaihtaa jalkaa, sanoo kohteliaasti kymmenen kertaa ”ach, wirklich“ ja päättää jatkossa vältellä minua. Minäkin uuvun ja tuskastun, sillä en pysty selittämään Suomea siten, että olisin omaan selitykseeni tyytyväinen, en vaikka puhuisin vuoden ympäri. Kai se johtuu siitä, että Suomea on joko liian vähän tai liian paljon. Se on talousmetsän peittämä maanpläntti ja joukko ihmisiä sukkasillaan 1970-luvulla rakennetuissa taloissa tai tuhansia muistikuvia, hajujälkiä ja suutuntumia miljoonien ihmisten aivopoimuissa.

Helpointa olisi, jos voisi videotykillä näyttää kyselijöille valittuja otoksia omasta Sisä-Suomestaan. Viime viikonlopusta näyttäisin seuraavat kolme otosta:

1. Seison puoli neljältä yöllä kaasonjalat kipeiksi tanssittuina ja vahdin jalkakäytävälle laskettuja kossumäyräkoiria. Katson, miten morsian samoaa valkoisissaan hämärään puistoon hääkakkua kannatellen matkallaan Sibelius-monumentille juomaan kuohuviiniä hääkansan rippeiden kanssa.

2. Ajan kavereideni ja avohenkilön kanssa pyörillä halki metsien ja peltojen. Keskiyössä ei näy ketään, saha tuoksuu, puut puhuvat, närhi ääntelee kuin öinen ufo. Mökkitiellä talutamme pyöriä ja laulamme ulkomuistista ”Vaikka polku pitkä on, kivinen ja kaita, korpi kolkko valoton, ei se mitään haittaa...”