En tiedä, onko maailma tosiaan pieni, vai missä on vika. Esmes kun edellispäivänä olin ystävän väitöskaronkassa, minua vastapäätä istui minulle tuntematon hollantilainen henkilö. Paljastui, että hän on ollut aikoinaan samassa urheiluseurassa kuin avohenkilöni. Urheiluseuran kantava voima puolestaan on erään hyvän ystäväni naapuri. Heitä vastapäätä asui aikaisemmin se ystäväni, joka oli laittanut hiukseni karonkkaa varten sadalle sykerölle. Ja siksi, että satuin kerran vuonna kivi olemaan lounaalla tämän sykeröt tehneen ystävän kanssa ja mainitsemaan, että osaan digivalokuvata (harvinainen taito vuonna kivi), johkaannuin sittemmin tilanteeseen, jossa tutustuin avohenkilööni.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

En ole semmoinen, mitä saksalaiset kuvaavat sanalla kontaktfreudig. Olisin iloinen, jos hierojat hieroisivat ja taksikuskit kuskaisivat minua kuin en olisi läsnä. Jos ne alkavat puhua, tunnen jollain omituisen kuristavalla tavalla olevani vastuussa sukeutuvan ajatustenvaihdon sujuvuudesta, korkeatasoisuudesta ja kaikinpuolisesta viihdyttävyydestä. En muista ihmisten nimiä. Olen huono lähettämään spontaaneja tekstiviestejä. Uusia ihmisiä tavatessani pelkään irrationaalisesti, että saatan vahingossa tutustua johonkuhun, josta en pidä. Inhoan tarkoitushakuisen verkostoitumisen ajatustakin.

 

Mutta jonain hetkinä näen selvästi, miten oma elämäni ja onnellisuuteni lepäävät muiden ihmisten varassa. Niiden, jotka vinkkaavat rahapulaiselle työmahdollisuuksista, hankkivat asunnon ja pesevät sen lattian valmiiksi ulkomailta muuttavaa varten, kantavat puolta toisen omaisuudesta rinkassa läpi Suomen, juottavat murheiselle litrakaupalla teetä, tarjoutuvat tekemään tyllialushameen mittojen mukaan, ujuttavat influenssaiselle oven raosta särkylääkkeitä ja mehua, kommentoivat käsikirjoituksia, pyytävät mukaan projekteihin, ja sanalla sanoen pelastavat tuhannesta pulasta, vievät uusiin maailmoihin, iloitsevat iloissa ja surevat seurana suruissa. Silloin penseinkin peikko nöyrtyy ja nostaa katseen omasta navastaan; katuu henkistä kitsauttaan ja penseyttään. Ja haluaa sanoa jokaiselle korvaamattomalle erikseen, niin kuin väittelijälle totuudellisesti sanottiin karonkassa: Olet helmi.