Viime viikolla olin työyhteisön kanssa entisen leprasaaren entisen mielisairaalan entisellä ruumishuoneella pitämässä seminaaria. Kun kävelin lämpimänä ja tyynenä kevätyönä saaren halkaisevaa hiekkatietä, aika ja paikka tuntuivat tavallista sopuisammilta. Olemukseni, joka yleensä tempoo yhdessä punaisessa minuutissa seuraavaa suunnitellen, lepäsi vuosisataisessa kulttuurimaisemassa niin leppeänä ja ylevänä, että samoista rannoista runoillut Topeliuskin olisi ollut minuun tyytyväinen. Aloin tuntea itseni saarielämästä ja erakoitumisesta haaveilevaksi keski-ikäiseksi.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Minua on viime aikoina harmittanut. Kaikki. Ihan vain näin esimerkinomaisesti

1) herääminen aamulla

2) se, ettei mikään ole ikuista, vaan koi syö ja ruoste raiskaa

3) se, ettei koskaan ehdi tehdä tutkimusta eikä mitään muutakaan

4) se, ettei koskaan ehdi pestä pyykkiä, koska tulee aina niin myöhään kotiin

5) se, että kaikki muut saavat kesällä vauvan, paitsi minä

6) se, etten tiedä, haluanko saada vauvoja

7) se, että pitää tietää, haluaako oikealla tavalla ja oikeasti saada vauvoja, jotta niitä voi haluta saada (vrt. Tosikon kirjoitus aiheesta)

6) lentomatkailun päästöt

7) jäykät lonkat

8) jalkahiki

9) muut ihmiset

10) oma kireys ja rähjäys.

 

Kun käyskentelimme saaren pienellä hautausmaalla, työtoverit vertailivat kokemuksia vanhojen kirkonkirjojen lukemisesta. Joissakin seurakunnissa ovat viitseliäät papit aikoinaan kirjoittaneet kuolleidenkirjoihin ja rippikirjoihin kommentteja seurakuntalaisista tyyliin ”piestiin tappelussa syysmarkkinoilla” ”pahansisuinen akka, parempi että kuoli pois”.

 

Jos jonkun tavoitteen voisi itselleen elämässä asettaa, niin sitten sen, että olisi elämän ehtoossa hyväntuulinen vanhus. Ensin pitäisi vain tietää, miten kiukuttelevasta aikuisesta voisi sellainen tulla. Varsinkin jos ei tältä seisomalta voi muuttaa entiseen leprasaareen puutiaisten syötiksi.