Haluan lukea kirjallisuutta, jossa lähes kolmekymppiset, luovaan luokkaan kuuluvat henkilöt ostavat designsalaattikulhoja, juovat chai lattea ja riutuvat rakkaushuolissa. En ollut ensin uskoa tätä todeksi, olenhan käyttänyt suuren osan nuoruuttani romanttisen kirjallisuuden halveksimiseen. Käännekohta taisi olla se, kun olin ulkomailla vaihdossa ja sisareni tuli kylään. Hänellä oli mukanaan Katja Kallion Kuutamolla-pokkari. Luin sen yhdessä yössä siskon nukkuessa lattialla makuupussissa. Kallio oli sullonut kirjaan pornahtavan paljon trendikästä materiaa ja tunteita. Joka toinen virke kertoi lautalattiaisista ullakkoasunnoista ja joka toinen hilpeän traagisista tunnekuohuista.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Ulkomainen vastine Kalliolle on Melissa Bank, jonka kirjoissa ajaudutaan epäonnistuneesta suhteesta toiseen ja etsitään omaa elämää värikkäät kumisaappaat jalassa kaverin kesäasunnolla tai viimeisillä rahoilla ostetussa muotikoltussa Manhattanin voileipäbaareissa. Samaa sukua on Laura Honkasalon Tyttökerho, jonka luin tässä päivänä muutamana: paljon tavaroita ja tunteita; parmesaaniraastimia ja kaihoa; kahviloiden korituoleja ja identiteettiongelmia; isokuvioisia pussilakanoita ja seksisuhteita. Jos Tyttökerho olisi musiikkikappale, niin se olisi se Ultra Bran laulu, jossa poltetaan erkkerissä tupakkaa.

Suomen mittakaavassa tällaista kirjallisuutta ei voi sijoittaa minnekään muualle kuin Helsinkiin. Sen puolentoista vuoden aikana, jonka ehdin Helsingissä asua, en koskaan saanut oikein karistettua epätodellista sadussa elämisen tunnetta. Karistamisessa ei ainakaan auttanut se, että kävin syömässä ravintoloissa, joiden vessoissa oli eksentriset lavuaarit, tutustuin ihmisiin, joilla oli punavuorityyli ja jouduin joogatunneilla katsomaan, miten käy julkisuuden henkilöiltä vinyasa. Istuin kahviloissa ja valitin chai latte kädessä, uusi salaattikulho ostoskassissa elämän monimutkaisuutta.