Seuraan ajan sykettä tarkasti kuin rikkinäinen stetoskooppi. Siispä katsahdan nyt Euroviisuihin. Kahden viikon jykevästä historiallisesta perspektiivistä muisteltuna viisuista on jäänyt mieleen eritoten yksi asia. Semifinaalissa yksi niin kutsutuista postikorteissa oli ruokatarina. Siinä nuori nainen otti uunista mustaksi palaneen lihankimpaleen ja katsoi epätoivoisena olohuoneen puolelle, missä hermostunut nuori mies (avopuoliso?) odotti apetta pöytään vanhemman pariskunnan (appivanhempien? yhtiökumppaneiden? naapureiden?) kanssa. Onneton ruuanlaittaja kirmasi ulos Nanson sadetakissa ja palasi iloisesti hymyillen mukanaan kasa kantarelleja.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Tämä filminpätkä on minusta arvoituksellinen. Oliko sen tarkoitus olla parodia viiskytlukulaisesta pikkurouvakuvastosta? Elävätkö sen tehneet ihmiset samalla vuosituhannella ja samassa maassa kuin minä? En tunne yhtään itseni ikäistä naista, joka passaisi puolisolleen ruuat valmiiseen pöytään. Sen sijaan tunnen monia pariskuntia, joissa miesosapuoli hoitaa lähes kaiken ruuanlaiton. Ja muut kotityöt pyritään jakamaan ajankäytöllisesti suhteellisen tasan, sen mukaan, mikä homma ketäkin pariskunnan osapuolta vähiten ärsyttää.

Minun vihertävät, punertavat ja femahtavat tuttavani eivät tarjonne keskivertokuvaa taloustöiden jakamisesta. Jonkin aikaa sitten todettiin taas oikein tutkimuksella, että nuoretkin naiset tekevät yhä huomattavasti enemmän kotitöitä kuin miehet. Mutta jotain tässä vanhempieni sukupolven ja omani välissä on tapahtunut. Vai kuka nuori häiskä nykyään voisi kirkkain silmin väittää, niin kuin entisen työpaikkani kuusikymppinen pomo, että vaimo hoitaa tiskauksen ja muut kotityöt, koska osaa ne paremmin. Ja kuka teinityttö lukisi tyynin mielin tekstiä, jolla tyttöjä valistettiin kotitalouskurssien tärkeydestä vuonna 1960 ilmestyneessä Kirja sinulle –oppaassa:

"Eikä niiden käyminen ole pahitteeksi sillekään, joka suunnittelee loistavaa uraa eikä halua kuulla puhuttavankaan avioliitosta. Koskaan ei voi tietää, miten käy.