Pari päivää sitten olin nalkissa maailman vihoviimeisimmässä paikassa, ruotsinlaivan seminaarihuoneessa, ja kuuntelin kännistä kokousjahkailua. Ajatukseni vaeltelivat viheriäisemmille niityille. Ennen kuin huomasinkaan, olin päästänyt päähäni ennenajattelemattoman ajatuksen. Ajattelin rakastavalla kaipauksella urheilua. Tarkemmin sanottuna joogaa.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

En muista, että ikinä, koskaan, milloinkaan olisin haaveillut urheilusta. Viime vuosina äkilliset kaipauksenpuuskat ovat säännönmukaisesti kohdistuneet kirjojen lukemiseen sohvalla, avohenkilöön ja nukkumiseen. Mutta nyt siis tämä urheiluajatus.

 

Pelästyin niin, että pysyin loppukokouksen melko virkkuna ja epäilysten riivaamana: Onko urheilusta haaveileminen keski-ikäisyyden merkki? Alanko seuraavaksi nähdä päiväunia hammasvälien puhdistamisesta? Vai puhua pehmoisia, nähdä kolmannella silmällä ja hinkua Intiaan?

 

Oikea joogi ei kuulemma saisi havitella edistymistä. Matolla pitäisi jyystää nöyränä ilman kilpailumieltä. Mutta todellisuudessa jooga koukuttaa juuri siksi, että siinä huomaa tulevansa kerta kerralta vahvemmaksi ja notkeammaksi. Omat ruumiinosat eivät enää tunnukaan yhtä kaukaisilta kuin Afrikka ja Tulimaa. Sitä alkaa ajatella, että nukkuva kilpikonna on ihan kiva juttu.

 

Jotta elämä ei menisi sairaan tervehenkiseksi, olen yrittänyt harrastaa myös shoppailua ja surffailua. Mutta mystisesti olen yhä uudelleen ajautunut perimmäisten urheiluoivallusten äärelle. Olen muun muassa älynnyt, miten hieno keksintö urheilurintsikat ovat.

 

Ja varmasti viimeisenä koko nettiä käyttävästä luomakunnasta olen viimeinkin löytänyt sen salaperäisen lähteen, josta ala-asteen tonttuleikkien koreografiat olivat peräisin.