Se kyllä ihmetyttää, miten tähtitieteilijät pystyvät ajattelemaan tähtiä päivät pääksytysten tulematta hulluiksi. Mutta joutuupa sitä itsekin ajattelemaan viran puolesta kaikenlaista. Tänään minulla oli krooninen nälkä ja maailmantuska, koska mietiskelin suuria nälkävuosia. Melkein yhtä huimaavaa kuin linnunratojen ja mustien aukkojen pohdiskelu on ajatus siitä, että omat vanhemmat ovat ihan pokkana olleet olemassa jo 1950-luvulla ja silloin samaan aikaan heidän kanssaan on yhä ollut olemassa ihmisiä, jotka ovat kokeneet sen ajan, kun alakanttiin arvellen ainakin kahdeksan prosenttia suomalaisista kuoli nälkään ja tauteihin yhden saatanan sateisen kesän ja yhden helvetin hallaisen syksyn takia.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Hesarissa pari päivää sitten joku 18-vuotias älykääpiö kommentoi, ettei hyväksy autoilun verotuksen kiristämistä, koska ilmastonmuutos ei vaikuta hänen elämäänsä. Ihan ymmärrettävää. Länsimaissa kun on helppoa tuntea olevansa haavoittumaton, vaikka illuusio toimivasta todellisuudesta keikkuu hupenevalla perustalla. On suorastaan tuotteliaan kuluttajan velvollisuus ajatella, että kaikki jatkuu samaa rataa kuin ennenkin, korkeintaan täytyy ostaa Dieselin ilmastonmuutosmalliston vaatteita, ettei tule hiki tulevaisuuden helteissä. Harmi vain, että katteettomat odotukset eivät kasva katetta odottajien monilukuisuuden perusteella.

Minun on mahdoton sulattaa ajatusta siitä, miten paljon oma elämäni haaskaa maailmaa. Vaikka kuljen pyörällä ja säästän sähköä, olen liikaa tämän planeetan kantokyvylle. Elän kahlittuna infrastruktuureihin, jotka puskevat minua kaiken aikaa heittämään roskikseen muovia, kuormittamaan vesistöjä, liikkumaan liikaa liian pitkälle. Sen takia sulaa taas hitunen ikiroutaa, toisaalla aavikoituu kaistale viljelysmaata. Ja nälänhätä on vain parin sukupolven tai parin valtakunnanrajan takana.