Nautin kaunokirjallisuudesta lähes epäilyttävän paljon, mutta suhtaudun sen lukemiseen myös virkamiesmäisellä jäykkyydellä. Jo pienestä piimäsuusta pitäen kunnia-asiani on ollut lukea aloittamani kirjat loppuun ja sitten palauttaa ne ajoissa kirjastoon. Varsinkin ensimmäinen periaate aiheuttaa paljon päänvaivaa. Joudun jo ennalta arvioimaan puutteellisten tietojen varassa, mitkä kirjat ovat lukemisen arvoisia, koskapa ne kerran aloitettuani ainakin yritän kovasti puskea hamaan loppuun saakka.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Mutta joskus se vain ei onnistu. Olen jo päiväkausia yrittänyt lukea loppuun Jonathan Carrollin kirjan The Wooden Sea, mutta muut kirjat ovat jatkuvasti ajaneet siitä ohi, viimeisimpänä ihanan Alice Munron ihana uusin. Carrollissa olen tällä hetkellä juuttunut vajaan neljänkymmenen sivun päähän lopusta ja menettänyt lopunkin motivaationi. Syy on se, että siinä pirskuleen kirjassa on liikaa ihmeitä.

Yksi onnistuneen lukukokemuksen mittareistani on samantapainen juttu kuin se, mitä scifistit ja spefistit kutsuvat nimellä sense of wonder. Kyky, jota hyviltä kirjailijoilta eniten kadehdin, on taito salakavalasti lyödä lukija ällikällä. Tämä ei välttämättä edellytä kuun paljastumista alienien avaruusalukseksi, vaan minkä tahansa ihmeellisen muuttamista todelliseksi. Olipa se sitten karhujen kanssa kaveeraava perhe tai kesken hautajaisten eloon elpyvä vainaja.

Carrollin kirja on hyvä esimerkki siitä, miten ihmeentuntua ei saa aikaiseksi. Jaksoin vielä olla toiveikas, kun kirjassa oli vasta esiintynyt kuolleista nouseva koira, joka onkin päähenkilön originelli ystävä, puhuva ruumis, mystisesti häipyvä tatuointi, päähenkilölle ilmestyvä mystinen hahmo sekä samoin hänelle ilmestyvä hänen nuorempi itsensä. Mutta sittemmin mukaan kuvioihin tulivat muun muassa päähenkilön toistuvat matkat omaa kuolemaansa edeltäviin päiviin, päähenkilön kotikaupungin siirtyminen edestakaisin ajassa, päähenkilön vaimolta päähenkilölle siirtyvä aivokasvain, kasa alieneja, lisää päähenkilön eri-ikäisiä versioita sekä markettiin soittamaan ilmestyvä kuusikymmenluvun Beatles.

Tämän kirjan lukeminen on kuin söisi nälkäänsä kymmenen Jacky Makupalaa. Paitsi,että se ei ole yhtä mukavaa. Kun koko kirja koostuu pelkistä ihmeistä, ei jää mitään normaalia, mikä virittäisi lukijan sopivan pahaa-aavistamattomaan ihmeidenkokemistilaan. Lisäksi on vaikea kiinnostua sellaisen päähenkilön elämästä, joka vain törmäilee hämmästellen yhdestä kummallisuudesta toiseen.