Tällä viikolla olen joutunut kärsimään julmia piinoja saadakseni hikoilla ja hengästyä. Astangatunnilla vanha parrakas hippi sanoi loppurentoutuksen aikana: ”Olet kukka, joka puhkeaa kukkaan.” Tuli erittäin akuutisti ikävä Helsingin joogaopettajaani, joka tosin väitti astangan parantavan silmien valoarkuuden ja vahvistavan myös henkistä selvännäköisyyttä, mutta ei höpissyt kukista.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Voimastepissä kohtasin oman vanhenemiseni. Minusta on varsin jees olla vähä vähältä yhä vanhempi, mutta onkohan kukaan tutkinut, millaisia psyykkisiä vaurioita yliopiston henkilökunnalle voi aiheutua, jos se käy vuosikymmenestä toiseen samoissa jumpissa opiskelijoiden kanssa. Onko ylipäätään terveellistä elää maailmassa, jossa itse kuuluu minimaalisen pieneen vanhenevaan väestönosaan ikuisesti vaihtuvan kiinteän nuorison keskellä.

Kaiken lisäksi kuntoilu on ihan järjetöntä toimintaa. Ville Ranta kirjoittaa blogissaan totuudenmukaisesti: ”Urheilu on kyllä yksi Suomen valtionuskonto. Ja yksityisautoilu on toinen. Ja kolmas on telkkarin katsominen, ja jos joku tekee jotain muuta niin se on huono tekosyy olla urheilematta.” Mutta toisaalta, lainatakseni toista suuresti ihailemaani sarjakuvataitelijaa, Rojua, kaikki hyvä, mitä olette kuulleet kuntoilusta, on totta.