Minusta Helsinki oli asuinpaikkana juuri sellainen kuin se on Calamari Unionissa. Enkä edes pyrkinyt uudisasuttamaan Eiraa neljäntoista etunimikaimani kanssa, vaan ihan vaatimattomasti yritin toisinaan käydä jossain paikallisissa kulttuuririennoissa. Lopputulos oli joka tapauksessa sama: kaikki paikat olivat aina täynnä aikaisemmin tulleita, itseäni valveutuneempia kansalaisia.

Hyvät näytelmät tunnistin Helsingissä siitä, että niiden esitykset oli myyty loppuun, ennen kuin minä edes kuulin niistä. Juhlaviikoilla seisoin milloin missäkin tungoksessa nähdäkseni hyvällä lykyllä jonkun esiintyjän päälaen tai kyynärpään. Ja jos Helsingistä pyrki epätoivoissaan pois, kohti maakuntien kulttuurieloa, olivat sieltä lähtevät junatkin niin täynnä, että liian impulsiivinen matkaaja sai sijan korkeintaan lasten leikkinurkkauksen vanerilinnan penkeiltä.

Onneksi täällä Turussa ei tarvitse tungeksia kulttuuria pällistelemään, sillä kaupunki on viisaudessaan päättänyt hankkiutua eroon koko riesankappaleesta. Jos tätä tahtia jatketaan taiteilijoiden ja teattereiden häätämistä tiloistaan ja taulujen repimistä seiniltä, jo vuoteen 2011 mennessä on saatu kasaan niin paljon säästösenttejä, että voidaan järjestää taas joku villin elinvoimainen ja omaperäinen pönötysooppera.

Paras kulttuuritasapaino, minkä tähän mennessä olen kokenut, vallitsi Kuopiossa. Jos Minimi esitti baarin terassilla koirapuistoaiheisen tanssiesityksen, niin sinnehän piti mennä, vaikka olisi satanut kaatamalla, ja mukaan mahtui. Lisäksi koin Kuopiossa tähänastisen elämäni parhaan kotimaisen lyhytelokuvan, parhaan monologiteatteriesityksen ja parhaan japanilaisen osallistavan virkkaustaidetapahtuman. Puhumattakaan siitä, että siellä järjestettiin viirivehkojen nopeuskisat ja että yksi taiteilija tuli yliopiston aulaan juoksemaan oravanpyörässä ja heittäytyi sitten alasti valokuvapaperille. Ja minä näin siitä muutakin kuin hikisen kyynärpään.