Vein tänään pölynimurini pyöräretkelle. Näytin sille Helsingin vankilan ja vähän merenrantaa. Se ei ollut koskaan aiemmin päässyt tällä tavalla ulkoilemaan, joten pidin kohtuullisena, että se sai taittaa viimeisen matkansa arvokkaasti pyöräni takakorissa. Kierrätyskeskuksen pihalla kävi kuitenkin ilmi, että imuria odottivat vielä mielenkiintoisemmat ja viimeisemmät matkat, sillä avulias kierrätyshenkilö viskasi sen konttiin, joka nimestä päätellen toimitetaan tuota pikaa pohjoisen Euroopan johtavalle teolliselle kierrättäjälle.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Imurini oli erittäin ansiokas kodinkone, joten se ansaitsisi reinkarnoitua joksikin yleväksi, vaikkapa juuri polkupyöräksi. Ennen kuin se viime lauantaina päästi kummallisen ulvahduksen ja alkoi haista palaneelle, oli se imenyt sisäänsä pitkän ja täyteläisen elämän. Vanhempani ostivat sen Onnelan Konemyynnistä 2.3.1985. Se tuli siis osaksi maailmaani reilua kuukautta aikaisemmin kuin pikkusiskoni. Nimeltään se oli Volta.

Voltasta oli haikeaa erota, vaikka sen imuteho oli mallia Kekkonen ja vaikkei se voinut koreilla HEPA-suodattimilla tai portaattomilla säädöillä. Kaupassa jouduin uudelleen mielenjärkytyksen valtaan, kun huomasin, että nykyimureista voi pokerinaamalla pyytää kuluttajapoloilta vaikka kolmesataa euroa. Onneksi tavaratalon remonttialesta löytyi kelpo yksilö halvalla. Ja kas: kummaa, senkin nimi on Volta. Tosin siinä ei enää lue ylpeästi ”Made in Sweden“.