Ostin kirjan, koska halusin tietää, mitä siinä sanotaan. Tämä lienee normaalia, mutta kummasti herää selittelyntarve, kun ostoksen nimi on How to Walk in High Heels - The Girl’s Guide to Everything.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Tunnen suurta vetoa kaikenlaisiin ohjekirjoihin, varsinkin nuorten naisten opaskirjoihin. How to Walk in High Heels on laaja-alaisin koskaan näkemäni. Neljässä ja puolessa sadassa sivussa piisaa neuvoja pankkilainan ottamisesta ja portaiden imuroimisesta aina juhlissa haukotteluun ja oikeaoppiseen ruskettumiseen. Kesti hetken tajuta, miksi se on peräti omituinen nuoren naisen opas: Siinä ei ole sanaakaan laihduttamisesta, painonhallinnasta, dieeteistä, kiinteytymisestä, painoindekseistä eikä ruokavaliosta.

On vaikea keksiä perverssimpää julkaisua kuin ”painonhallinnan erikoislehti”. Luulisi myös, että sellaista lehteä on kohtuullisen kustannustehokasta tehdä, kun sivut voi täyttää ihan vain kirjoittamalla ziljardi kertaa peräkanaa ”syö vähemmän kuin kulutat”. Siitä huolimatta olisivat halunneet haastatella lehteen meikäläistä ihannekropista kautta aikojen. Jos olisin kiltisti suostunut, ei tarvitsisi tässä nyt arvailla pahansuovasti, mitä sekin läpyskä pitää sisällään.

Onhan meillä sitten tämä toinenkin painonhallinnan erikoislehti, Hesari, joka on ottanut tehtäväkseen analysoida maapallon jokaisen läskikilon. Tänään saatiin lukea, että jopa perinteisesti hoikat ranskalaiset ovat päässeet paksuuntumaan. Herra jee. Mihin tässä maailmassa voi enää luottaa?

Läski on kyllä siitä kätevä uutisaihe, että eipä heti kerrottava lopu. Tämän blogin nöyrä kirjoittajakin luuli vielä äskettäin olevansa rasvaisten juttujen ulottumattomissa. Sitten koitti virman strategiapäivä ja sen myötä rasvaprosenttimittaus. Kävi ilmi, että olenkin paksukainen ohukaisen kropassa. Rasvaprosentti on sen verran korkea, että minun on muiden mittojen perusteella pakko olla pelkkää muotoon puristettua laardia; ihoa päältä, silkkaa oivariinia sisältä.