Täällä Keski-Euroopan keskioksalla joulu on toista. Oranssi ja violetti ovat täällä jouluisia värejä ja lihafondue jouluinen ruoka. Aattona ei mennä kirkkoon vaan sirkukseen ja Lumiukon sijasta televisio näyttää pyhinä kaikki Sissi-elokuvat.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Knallihattuja heittelevistä tasapainotaiteilijoista ja puhvihihoihin pukeutuneesta Romy Schneiderista irtosi joulupäivinä paljon hupia. Olisin nauttinut niistä vieläkin täysirintaisemmin, jos edes hetkeksi kerrallaan pystyisin kuoritumaan kyynisyydestäni.

Jotenkin se vain on piinallista, että Zürichin puolijulkkikset kokoontuvat vuittonit kainalossa katsomaan, miten neuvostovoimistelun entiset nuoret lupaukset kieppuvat ilmassa parsitut sirkustrikoot lepattaen.

Puhumattakaan nyt siitä, että 1950-luvun perverssejä perhearvoja heijastelevan hovipläjäyksen on tarkoitus olla huokailuttavan liikuttava siksi, että runsastukkainen nuori keisarinna tekee siinä reippaita tempauksia ja herkistyy rakkauden, äitiyden sekä kansan edessä kyyneliin.

Toisaalta en ehkä haluaisi päästä ironian otteesta, mikäli se tarkoittaisi paluuta kuusivuotiaaksi, jonka mielestä 80-luvun suomalainen taajamaelämä antoi sydäntäsärkevän vähän mahdollisuuksia filmaattisen veikeään kirmailuun pönkkähameessa ja jonka oli vaikea hahmottaa, miksei oma keho taipunut vaivattomasti viemään jalkaa niskan taa tai tekemään kolmoisvoltteja tuosta vaan.