Viimeinen työpäivä. Teen vielä iltasella töitä kuin viimeistä päivää, lakonisia hyvästejä lausutaan. Pureskelen lahjaksi saamiani paahdettuja manteleita. Nuttu on tyhjä ja auki, mutta enpähän kadu; en sitä, että tulin, enkä sitä, että lähden. Minua kiitellään ripeäksi ja rapeaksi, ja minä vain hymyilen kuin susihukka ja pidän loppuun saakka salaisuutena sen, että oikeasti olen maailman hitain ja hajamielisin.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Minulle käy elämäntilanteiden ja kirjojen kanssa samalla lailla. Niin kauan, kuin ne kestävät, sulaudun niihin siinä määrin, että arvoasteikot auteroituvat ja selvät sävelet hiipuvat sumuun. Vaivun relativismiin. Jos tilanne tai kirja ei ole ihan sietämätöntä silkkoa, elän siinä mukana ja kadotan jämeryyteni. Vasta jälkeenpäin voin käsittää, mikä oli hyvää ja mikä kakkaa, kunhan hitaat prosessini ovat ensin runtanneet koetun lävitseen.

Kun jokin on loppunut, se likistyy muistini veivihyllyjen väliseen hämärään. Olen kolmen viime vuoden aikana ollut kolmessa työyhteisössä ja lähtiessäni aina luvannut, että kirjoitan, tulen käymään, hymyilen kun tavataan, mutta en ole kirjoittanut, käynyt enkä välttämättä edes hymyillyt, sillä kykyni tunnistaa menneisyyden ihmisiä nykyisyyden tuoksinassa on vahva ja vakaa kuin tivolin hattara.