Minun henkilökohtainen kuolemanjälkeinen taivaani olisi sellainen, jossa ajettaisiin loputtomasti polkupyörällä Zürichissä, matkalla juhlista kotiin, kahden kuuman kesäpäivän välisenä yönä. Toinen taivaallinen vaihtoehto olisi pyöräily samassa kaupungissa joulunalusyönä, pitkitetyn fonduensyönnin jälkeen.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Lapsena taivas oli minulle pulmallinen konsepti, koska pelkäsin, että pitkästyisin siellä ns. kuoliaaksi. Samasta syystä olin tyytymätön, kun Frodo Kuninkaan paluun lopussa lähtee Valinoriin. Haltiat olivat minusta ihania, mutta ajatus iankaikkisesta harmonisesta yhteiselosta niiden kanssa tuntui aika tylsistyttävältä.

Lapsuuden Tolkien-kokemus palasi mieleen, kun tässä päivänä muutamana näin vahingossa kaverin telkkarista Kuninkaan paluun elokuvaversion lopun. Yllätin itseni suhtautumalla siihen lähes pelkästään kiinnostuneesti: taistelut näyttivät hyviltä, pinnistely Tuomiovuoren rinteillä ja vetistely Harmaissa satamissa typerältä ja Sauronin silmä jostain syystä ihan puhuvalta vaginalta, minkä tietysti voisi tulkita ironiseksi eleeksi Tolkienin ahtaan naiskäsityksen suuntaan.

Taru sormusten herrasta oli minulle aikoinaan niin ravisuttava lukuelämys, että en vielä kolmessatoista vuodessakaan ollut toipunut siitä riittävästi hyväksyäkseni vuonna 2001 sen, että joku muu oli lukenut saman kirjan ja tehnyt siitä parahultaisen Hollywood-rainan. Masokisti kun olen, kävin kumminkin katsomassa Sormuksen ritarit ja vihasin pyhästi joka sekuntia.

En vieläkään katsoisi Jacksonin trilogiaa vapaaehtoisesti ja selvinpäin, mutta esimerkiksi Frodon ja Samin parisuhteen tarkastelu elokuvallisessa muodossa oli melkein miellyttävää. Vaikka en ole lukenut Sormusten herraa sitten sen ensimmäisen hikoiluttavan elämyksen, se vaikuttaa minuun yhä esimerkiksi siten, että käsitykseeni nautinnollisesta fiktiosta sisältyy kirkasotsaisten sankarien uhrautuva, homoeroottisvivahteinen ystävyys.