Olisiko liikaa vaadittu, että saisi olla sellaisissa töissä, joissa ei tarvitse heti aamusta joutua lähikontaktiin turhautuneiden julkkiskokkien kanssa? Miksei ammatinvalintapsykologi yläasteella neuvonut ryhtymään prinsessaksi? Onneksi on muita, teräväkatseisempia neuvonantajia. Esimerkiksi kolmevuotias Saara, joka sanoo uusimmassa Imagessa näin:
<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />
”Kaunis tyttö on sellainen, joka on ihan prinsessan näköinen. Musta tulee isona prinsessa. Prinsessaksi tullaan niin, että on punainen mekko. Taitoluistelu on ihanaa. Se sopii tytöille ja jääkiekko pojille. Tytöt ei voi pelata jääkiekkoa, koska pitäisi olla kypärät ja suojukset ja se on niin vaikeaa.”
Saara on ymmärtänyt suomalaisen sukupuolijärjestelmän niin kristallinkirkkaasti, ettei muuta voi kuin ihailla. Lapset ovat niin sopeutuvaisia. Me and You and Everyone We Know –elokuvassa on hyvä kohta, jossa tuore yksinhuoltajaisä juttelee uuden naapurinsa kanssa, ja tämä viittaa yh-isän lasten suhteellisen tyytyväiseen olemukseen juuri tuolla oksettavalla fraasilla. Yh-isä vastaa siihen jotakuinkin näin: ”No eihän heillä ole muita vaihtoehtoja, kun heillä ei ole mitään päätäntävaltaa omassa elämässään.”
Kolmivuotias lapsikin siis ymmärtää, että ainoa mahdollinen positio, jossa nainen voi selviytyä järjissään kaikista hänelle asetetuista vaatimuksista, on prinsessan ammatti. Prinsessa selviytyy ulkonäköpaineista lunkisti hovimanikyristin ja kuninkaallisen rasvanimijän avustuksella. Tietysti myös vuosisatojen ajan kertautuneista sisäsiittoisista aristokraattigeeneistä ja punaisesta mekosta voi olla esteettistä apua. Prinsessan ei myöskään tarvitse huolehtia pätkätöistä, käydä vessassa, täyttää Kelan lomakkeita, kävellä sohjossa, olla hyvä jätkä tai yrittää löytää itselleen säädyllistä elintilaa jostain uran ja äitiyden, taitoluistelun ja jääkiekon hetteikköisestä välimaastosta.
Kommentit