Uusimmassa Journalisti-lehdessä Matti Ripatti murehtii sitä, että nuoret taksikuskit ja radionkuuntelijat eivät tiedä, minä vuonna Berliinin muuri murtui. Syynä ovat hänen mielestään huonot koulukirjat. Mutta pitääkö kaikkien tietää, milloin Berliinin muuri murtui? Pitääkö myös kiinalaisten tietää se? Ja riittääkö, että tietää murtumisen ajankohdan, vai pitäisikö sitten tietää jotain myös Honeckerista ja kylmästä sodasta? Mitä muita vuosilukuja pitäisi osata luetella?

Kukapa historian hännän nostaisi ellei historia itse, ja mieluummin luenkin valituksia historiatiedottomuudesta kuin iänikuista porua teknis-taloudellisten huippuosaajien puutteesta. Mangunta nuoren polven piittaamattomuudesta ja koulun kyvyttömyydestä on kuitenkin turhaa. Vaikka miten opetettaisiin ja eläydyttäisiin, Saksojen jako on keskiverrolle 1990-luvulla syntyneelle luultavasti vain aavistuksen verran läheisempi asia kuin Kalmarin unioni, eikä siitä muuksi muutu, ellei muuria rakenneta uudelleen.

Ihmissuhdetragediat eivät yleensä saa minua herkistymään elokuvissa kyynelten partaalle, mutta antakaas, jos näytetään Berliinin muuria tai varsinkin sen murtumista. En kuitenkaan oleta, että kanssani nyyhkisivät ne, joiden lapsuudessa pöytäjääkiekon punaiset ukkelit esittivät kanadalaisia eivätkä neuvostoliittolaisia. Historian tapahtumat tuppaavat olemaan ihmisille juuri niin merkityksellisiä, kuin ne ovat sille ryhmälle, kansalle tai sukupolvelle, johon he itse kuuluvat.

Perjantaina, kymmenes marraskuuta vuonna 1989 meidän länsisuomalaisessa maalaiskoulussamme oli viimeisellä tunnilla musiikkia. Muuri oli murtunut edellisenä yönä. Me istuimme raapeveitsellä nyrhityissä oransseissa pulpeteissa teroitinpurun ja liitupölyn ja esipuberteettisen hien aromien keskellä ja lauloimme urkuharmonin säestyksellä Joseph Haydnin sävelmää suomalaisilla sanoilla: "Saksan maalle onnen, turvan yksimielisyys vain tuo." Tunsin oloni jylhän yleväksi. Kesällä paras ystäväni kävi perheineen Berliinissä ja toi minulle tuliaisiksi pienen, murenevan palan muuria. Sen kohdalta muuri oli ollut vihreä. Se oli juhalallisin esine, jonka kuvitella saatoin.

Ei ole ihme, että Suomessa pystyy nykyään sangen hyvin elämään tietämättä tuon taivaallista Berliinin muurista, koska niin pystyy Berliinissäkin. Muurista on jäljellä vain museoitu siivu muutamassa paikassa, muualla korkeintaan haamu. Viime kesänä kävelin lämpimässä kesäyössä Gesundbrunnenin suunnasta kohti Prenzlauer Bergiä ja huomasin jalkakäytävässä pienen muistolaatan. Muuri oli kulkenut siitä. Katsoin sivuilleni, ja totta tosiaan, tiiviiden talojen välissä oli ruohottunut ei-kenenkään-maa. Sellainen ihan tavallinen merkityksetön laikku, jolla joku oli saattanut kuolla miinaan tai rajavartijan luotiin sillä aikaa, kun minä pelasin lapsuudenkodissani pöytäjääkiekkoa.