Kirjoitin illalla muistokirjoituksen papastani. Se oli ehkä hankalin kirjoitustehtäväni ikinä. Ja minä sentään olen kirjoittanut aika monista asioista. Niin kuin runoista ja kolareista, Kiikoisten Purpureista ja Tony Halmeesta, ruumiin performatiivisesta tuottamisesta ja hiilidioksidipäästöistä. Yleensä teksti suoltuu sormenpäistäni juuri niin kuin haluan. Kirjoittamalla luon oman tyynen tilan yksityiskohtien myrskyn keskelle ja kaavailen sinne jämptin järjestyksen, jossa maailma tanssii menuettia tai polskaa juuri siihen malliin kuin minua miellyttää.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Mutta muistokirjoituksessa kaikki sellainen silmälle suotuisa manipulointi ja kulmien pyöristäminen mielelle myötäisiksi tuntuu väärältä. Koko teksti tuntuu väärältä, vaikka se on juuri sellainen kuin muistokirjoituksen pitääkin olla. Tai ehkä juuri siksi. Mikä minä olen pakottamaan kenenkään elämää vajaaseen kahteentuhanteen merkkiin (välilyönnit mukaan luettuina), tekstiin, jossa on tuskin ehditty syntyä, kun edessä on jo evakkoreissut, avioituminen, tehtaan ja talon rakentaminen, työura, huippu-urheilu-ura, valmennusura ja eläkepäivät? Mikä minä olen sanomaan, millainen luonne tämä ihminen oli, mikä häntä kiinnosti, tekemään hänestä tekstin, joka on kuin mikä tahansa tiiliseinä; tasalaatuinen, oikeaoppinen, lämpöeristetty?

 

Aikaisemmin kummastelin, miksi melkein kaikissa kuolinilmoituksissa on sama pseudoeikka. Nyt luulen ymmärtäväni. Tuntuu liian härskiltä kutistaa tuoreeltaan omiksi sanoiksi kaikki se kauhu, ihmetys, kiitollisuus, kiukku, liikutus, ikävä, suru, katumus, ilo, hämmennys, pelko, voimattomuus, ylpeys ja orpous, jotka toisen elämän ajattelu itsessä herättää, kun sen nimenomaisen elämän elänyttä ei enää ole.