Väitöskirjan tekeminen on sulaa hulluutta, johon ryhtyvät vain taloudellisesti itsetuhoiset ja käsityskyvyltään vajaat. Johan tätä on aavisteltukin, kun tiedossa on, ettei yliopistolta kannata odottaa rahaa, tukea tai uraa (ah, sallikaa mun nauraa), mutta nyt se järjettömyys on virallisesti julistettu Hesarissakin: Taloussivujen kannessa esitellään tänään eri ammattien ansioita pitkällä aikavälillä ja pohditaan, kannattaako koulutus rahallisesti. Asiaa kommentoi Etlan tutkimusjohtaja Rita Asplund. Hän sanoo, ettei koulutusta voi mitata pelkkänä tuottona, "mutta esimerkiksi tohtorin tutkinto ei hänestä koskaan kannata. Siihen käytettyä aikaa ei saa palkassa takaisin."<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Kuka sellaiseen haaskauksen hornankitaan sitten heittää elämänsä? Minä tietenkin! Opintovapaa on pyydetty ja sijainen värvätty, joten vuoden alusta olen tutkija ja alan etsiskellä asuntoa länsirannikolta. Minulla on sikäli hyvin leivonnaiset uunissa, etten joudu apurahalle, vaan saan nauttia palkkaa, josta kertyy esimerkiksi sellaista taivaan mannaa kuin eläke. Lisäksi minulla on takataskussa tämä toinen ammattini ja vakituinen työpaikka, joihin palata, jos alkaa liiaksi kuristaa. Mutta järkevyys tästä kaikesta on silti kaukana.

 

Tänään sulattelin eilistä, appivanhempien sponsoroimaa mahtiateriaa ja kirjoitin seminaariesitelmää tutkimusaiheestani. Puolentoista vuoden tauon jälkeen oli vaikea muistaa, mitä minun oikeastaan pitikään tutkia ja miksi. Ehkä halusin vain työn, jota voi tehdä pyjama päällä, ilman visioiden ja strategioiden hyytävää hengitystä niskassa. Kohta muistan tietysti, että se on se sama työ, jossa vavisuttavat epäilykset vaivaavat koko ajan eikä työaikoja tunneta. Mutta enpä nyt ajattele ikäviä, vaan menen laittamaan pari viherkasvia ruukkuihin punakaalin hautuessa. Taloudellisesti kannattamatonta toimintaa sekin.