Eläminen on kuin olisi lehmän sisällä. Sitä näkee vain verenkarvaista sekasotkua, liukkaita pintoja ja summanmutikkaisia, toisiaan seuraavia onkaloita, joista ei saa tolkkua. Vasta elämää jälkikäteen tarkasteleva voi hahmottaa johdonmukaisen, rauhallisesti märehtivän kokonaisuuden, olipa se sitten maailmansota tai Urho Kekkosen ura. Omassa elämässään pystyy ehkä korkeintaan tajuamaan jälkikäteen, että jaahas, tossa taisi olla juoksutusmaha. Koko elikkoa ei pysty näkemään eikä edes kuvittelemaan.

Jos olisi telkkari, katsoisin tänään Hesarissa mainostetun kuvitteellisen dokumentin siitä, miten puna-armeija miehitti Suomen joulukuussa 1944. Mitä jos –historiassa askarrellaan ilmeisen mielellään militarististen aiheiden parissa. Kansikuvissa Thatcher hallitsee Washingtonissa ja Hitler pitää paraatia Lontoossa. Sisäsivuilla mietitään, mitä olisi tapahtunut jos Ögödei-kaani ei olisikaan kuollut 1241, ja hunnit olisivat valloittaneet Wienin. Suomessa on kaksivuotiaana lukemaan oppineiden akateemikkojenkin voimin väännetty kättä siitä, minkä verran kansalaissodan vaihtoehtoisista lopputuloksista on mielekästä jossitella.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Olen samaa mieltä tämän yhden historian kauhukakaran kanssa siitä, että virtuaalihistoria on hedelmällistä, jos se auttaa muistamaan, että historian keskellä eläneet ovat möyrineet sisälmyksissä. Mutta helppoa ei ole uskottava jossittelu, sillä siinäkin mielessä historia on ihan pötsistä, että sen syyt ja seuraukset ovat ainakin yhtä moninaisia kuin kisaavien mikrobien keskinäiset vaikutussuhteet.