Ajattelin joskus hupsuuksissani, että minusta saattaisi tulla museovirkailija. Tämä oli hupsua siksi, että pelkään vanhoja esineitä. Museot menevät mukiin niin kauan kuin niissä on muita ihmisiä, mutta Kleio paratkoon, jos joudun olemaan yksin tuhansien minua vaanivien vanhojen esineiden kanssa. Erityisen pahoja ovat kaikenlaiset kotimuseot, jotka näyttävät siltä, kuin ammoin kuolleet asukkaat olisivat vain pistäytyneet asioille ja saattaisivat palata mikä hetki hyvänsä vaatimaan takaisin kuppejaan ja kapustojaan. Hylkäsin museohupsutukset, kun jouduin kerran imuroimaan yksin Emil Cedercreutzin taiteilijakodissa jääkarhuntaljojen ja luonnollista kokoa suurempien hevosveistosten keskellä. Teollisuusimurin pauhu peitti alleen siluettitaiteilijan haamun lähestyvät askeleet ja teki tilanteesta entistä pelottavamman.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Minun oli helppo nyökyttää, kun estetiikan ja yleisen taiteenteorian luennoilla muinoin painotettiin, ettei esimerkiksi keskiajan teoksia voi lähestyä asenteella ”ooh, mitkä värit; aah, mitkä muodot”, vaan siltä pohjalta, että ne on tehty olemaan vuorovaikutuksessa ihmisen kanssa, katsomaan katsojaansa. Mutta minua vaivaakin pahanlaatuinen animismi. Mitä enemmän jotain ikivanhaa esinettä on käytetty tai mitä enemmän se muistuttaa ihmistä, sitä enemmän minulle tulee se peräti järjetön tunne, että siinä myös on henki. Jostain syystä näin käy kuitenkin vain, jos esineet on tehty puusta, luusta tahi muusta aikoinaan elollisesta materiaalista. Keramiikkaan, metalliin ja lasiin pystyn suhtautumaan normaalilla mielentyyneydellä. Hirveyden huipentumia ovat tietysti nahasta tehdyt muinaismuistot, puhumattakaan nyt ihmisen nahasta tehdyistä.

 

Ensimmäisessä historian oppikirjassa, jonka koulussa sain eteeni, oli kuva siannahkaisesta sukelluspuvusta. Olin yhdysluokalla, joten viidennellä meillä oli kuudennen kirjat ja kuudennella viidennen, koska opetus oli luokille yhteistä muussa paitsi matematiikassa ja englannissa. Ehkä tuo siannahkapukukin siis oli tarkkaan mitoitettu kuudesluokkalaisten sietokyvylle ja iski siksi viidesluokkalaisen ihan tainnoksiin. Se on yhä kammottavin esine, jonka voin kuvitella: ihmisenmuotoinen kuori, joka muistuttaa sukeltajantautiin menehtyneistä varhaisista syvänmeren tutkijoista. Lisäksi se on sellaista värjäämätöntä nahkaa, joka toi ja tuo mieleeni suoruumiiden parkkiintuneen pinnan.

 

Jos rautakautiset suoruumiit mustavalkokuvissa kiinnostavat, kehotan tutustumaan Suon kansaa –teokseen. Näköjään sitä löytyy ainakin Kemin Kirjadivarista. Itse lähden nyt kumminkin ostamaan pyjamaa ja valokuva-albumia kaupoista, jotka ovat täynnä turvallisen hengetöntä upouutukaista tavaraa.