Mietin taas aamulla bussissa, millainen maailmanlopusta mahtaa tulla. Päteekö maailmanhistorian suuriin tapahtumiin sama kuin kaikkiin vähänkin monimutkaisempiin henkilökohtaisen elämän tapahtumiin? Siis se periaate, että tapahtumat voivat mennä ihan millä tavalla tahansa, paitsi niillä nimenomaisilla, jotka on etukäteen kuvitellut.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Jos ympäristöongelmat aiheuttavat ihmiskunnan tuhon, minusta karmaisevimmalta ja samalla todennäköisimmältä vaihtoehdolta tuntuu vähittäinen, hiutuva rappioituminen, jonka aikana nähdään laaja skaala monimutkaisia kansallisia konflikteja ynnä muuta tuskallista ja kamalaa. Pystyn kuvittelemaan, miten ihmiset sopeutuvat asteittain ja hitaahkosti heikkeneviin olosuhteisiin, mutta on vaikea kuvitella, millaisen olomuodon tuo heikkeneminen todennäköisimmin voisi ottaa. Olisiko se sitä, että lämpöpatterit lakkaisivat toimimasta eikä hanoista tulisi vettä, vai sitä, että kesällä olisi niin kuumaa ja kuivaa, ettei sitä kestäisi erkkikään, vai sitä, että kulkutaudit niittäisivät väkeä hautaan, vai sitä, että kadulla partioisi sissisotilaita, vai sitä, että kaupasta ei enää saisi tomaatteja eikä Hello Kitty –pyyhekumeja? Vai kaikkea näistä? Vai jotain ihan muuta?

 

Ympäristöfilosofi Leena Vilkka kirjoitti tänään ravisuttavasti Hesarin pääkirjoitussivun vieraskynässä siitä, miten ympäristöongelmien laajuus ja monenlaisuus jää niin sanottujen ympäristömuotien alle. Yhdellä vuosikymmenellä puhutaan energiakriisistä, sitä seuraavalla happosateista ja metsäkuolemista, sitä seuraavalla bidiversiteetin köyhtymisestä, sitä seuraavalla ilmaston lämpenemisestä ja niin edelleen. Se, että aikaisemmista aiheista ei enää puhuta, ei kuitenkaan tarkoita, että asiat olisi ratkaistu, päinvastoin. Kuvittelemme siis yhdenlaisen maailmanlopun, hylkäämme sen ja kuvittelemme toisenlaisen ja kolmannenlaisen ja ännännenlaisen, vaikka ne todellisuudessa saattavat kaikki tapahtua yhtä aikaa tai peräkkäin. Uskommeko siis alitajuisesti, että voimme välttää kuviteltavissa olevat kauheudet, jos hetkeksi syvennymme tarpeeksi kiinteästi niiden kuvittelemiseen yksi kerrallaan?

 

Risto Isomäen kirjassa Herääminen maailmanlopun meiningin aiheuttavat ikiroudan sulaessa ilmoille pääsevät valtaisat metaaniröyhtäykset. (Tiedetoimittaja Isomäki on ottanut asiakseen herätellä ihmisiä kuitenkin myös muihin uhkiin. Tänään kotiin kannetussa Luonnonsuojelija-lehdessä hän esimerkiksi kirjoittaa käytetyn ydinpolttoaineen loppusijoituksen ongelmista.) Lukiessani Heräämistä tulin totisesti vakuuttuneeksi siitä, ettei ihmiskunnalla ole toivoa. Tai ainakaan minulla ei ole. Sen sijaan, että olisin keskittynyt Isomäen merihaudanvakavaan sanomaan, hohotin äänettömästi paperisille henkilöhahmoille, joista yhtenään tuntui siltä, kuin heidän jalkansa olisi naulittu maahan, ja jotka ilmaisivat hämmästystään nielaisemalla äänekkäästi ja hieraisemalla silmiään. Kuka todellinen ihminen muka ikunaan on ällistyksen hetkellä nielaissut äänekkäästi ja hieraissut silmiään? Yritä siinä sitten eläytyä maailmanlopun tuloon.