Kävin eilen töitten jälkeen moikkaamassa kaveriani ensimmäistä kertaa hänen uudessa työpaikassaan eduskunnassa. Hän oli saanut työhuoneen ylimmästä kerroksesta, näkymät sisäpihalle. Käytävällä katto oli paikoitellen niin matalalla, että jonkun oven takaa olisi hyvinkin saattanut löytyä tunneli puhemiehen päähän. Harmi, kun eivät ole tajunneet, että puolittamalla kaikki kerrokset olisi vältetty lisärakennuksen tarve. Istumatyötähän eduskunnassa enimmäkseen tehdään, joten korkeat huoneet alemmissa kerroksissa menevät kumminkin ihan haaskuun. Kävin myös demareiden ryhmähuoneessa. Siellä oli ilmoitustaululla moniste presidentinvaalien porvariehdokkaan mainoksesta sillä tavalla taitettuna, että näkyviin jäi vain toteamus "Aika on ohi". Minulla on selvästi demarihuumorintaju.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Ryhmähuoneesta tuli mieleen ristiriitainen suhtautumiseni puolueiden ryhmäpäätöksiin ja kaikenlaiseen politiikantekoon ylipäätään. En ole vieläkään kiireiltäni ehtinyt keksiä edustuksellista demokratiaa parempaa järjestelmää, mutta syytä olisi, koska välillä tuntuu, että päätettävät asiat hukkuvat niin sanotun politiikan alle. Ongelma ei ole se, että poliitikot olisivat lähtökohtaisesti kavalia ketkuja, vaan se, että poliittinen systeemi suosii taitavaa taktikointia, poliittista pelaamista, lipevää lobbailua ja kaikinpuolista kähmintää. Toisaalta olen sitä mieltä, että politiikan uutisoinnissa pitäisi keskittyä enemmän asioihin kuin politiikkaan, toisaalta politiikkaa ei voi jättää sivuun, koska se vaikuttaa päätöksiin. Kuka tekisi Suomen eduskunnasta samalla tavalla valaisevan elokuvan kuin Mais im Bundeshuus, joka dokumentoi sen poliittisen taktikoinnin ja kisan, joka käytiin ennen kuin Sveitsin parlamentti äänesti geenimuuntelulaista?