Kävin eilen siellä, mistä olen kotoisin. Tapahtui taas sama kuin useasti ennenkin. Kun junamatkaa oli jäljellä puolisen tuntia aloin tuijotella ikkunasta kuin se vanha tunteellinen höpsö, joka minusta on tulossa. Vain siellä, mistä olen kotoisin voi olla<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

taivas niin laaja, että vaaleanharmaa pilvipeitto on maailman pakahduttavin näky;

suulien muoto tuttu kuin perheenjäsenten luustonrakenne;

niin luotettavia ojia, että ne kuljettavat katseen koko peltoaukean poikki metsänreunan kotoisiin koivikkoihin.

Tämä kaikki siitä huolimatta, että siellä, mistä olen kotoisin oli oikeasti ihan hirveää asua.

Ensimmäisenä opiskelusyksynäni, kun olin juuri pelastautunut pois peltoaukealta, luin tenttikirjaa, jossa sanottiin näin:
”Nykysuomalaisen muuttajan suhdetta entiseen kotiseutuun luonnehtii se, että ajan oloon ei olekaan tärkeää, mitä siellä tapahtuu ja mitä ihmiset tekevät, vaan mitä siellä on: metsät, järvet, polut ja kivet, koko luonto ja maisema. […] Kaipaus kohdistuu nimenomaan siihen, mikä on pysyvää, ei ihmisiin, jotka muuttavat ja kuolevat pois.”

Arvasin jo silloin, että juuri sellainen kaipaus minullekin tulisi; harmittava pehmeä kohta järkeen; muisto siitä, millaista on olla valtavan maiseman ympäröimä.